Norojärvenlaavu ja pimeässä retkeilyn taikaa.

Vielä on retkeilyä pimeässä!

Pimeässä retkeily on aina haasteellisempaa, vaikka se sitten onkin klo:16.00 päivällä.Nyt yksi mukava kohde joka on tuttu otettiin hämärä kohteeksi. Norojärven laavu on Kangasalla ja pienen järven edustalla. Laavu on Kaarinanpolun retkeilyreitistön pohjoispäässä. Osoite on Norontie joka on Jyväskyläntien varressa, monesti puomi tien edessä, jolloin käveltävää tulee hieman enemmän hiekkatietä myöden. Myös Haukijärven tien kautta pääsee Kaarinapolulle, josta laavulle. Haukijärventietä voi ajaa n.250m Jyväskyläntieltä käännyttäessä ja kääntyä pikku tielle vasemmalle jossa on kääntöpaikka. Jos teiden varsilla on puomit kiinni tulee huomioda että jättää auton mahdollisimman reunaan turvallisesti ja haittaa aiheuttamatta niin luonnolle kuin muulle liikenteelle. Maastopysäköintilaki onkin välillä hyvin kimurantti asia, joten jos aihe kiinnostaa ihan syvemmin niin tässä lakitekstiin linkki: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1995/19951710

Metsään mennään!

Vaikka nyt mennään valoa kohden talvipäivän seisauksen jälkeen, on pimeys / hämäryys kuitenkin täällä etelä-suomessa vallistsevaa. Siksipä retket arkisin tapahtuvvat poikkeuksetta hämärissä. Ilman ulkoilua lamaantuisi lopullisesti. Itse henkilökohtaisesti olen huomannut piirteeni vuosien aikana ”passiivisuus passiovoi, aktiivisuus aktivoi”. Kokeeko muut samoin?

Norojärven laavulle takaisin. Pimeänä iltapäivänä oli portti auki Norontiellä ja sinne ajoimme suoraan päiväkodista. Pikku riski toki ajaa aukiolevan puomin ollessa auki, mutta se riski otettiin. Pimeys oli jo laskeutunut. Auto parkkiin, nokka kohti lähtö suuntaa.

Eräipanalle oli varattu mukaan oma otsalamppu, koska hän kuitenkin on jälleen retkikunnan johtaja. Myös oma puukko löytyi äidin repusta. Mukana oli ruuat, tulenteko välineet, EA laukku, vaihtotumput eräipanalle ja aikusten otsalamput.

Vaikka Norojärven laavu ja sen reitti on tuttu, niin maisema ja sen muodot muuttuvat kummasti pimeässä. Esimerkiksi polun lähtökohta suoraan puskaan voi näyttää sellaiselta ”tästäkö se muka meni?”. Lapsen kanssa hämärässä retkeillessä on miellyttävämpää ottaa tuttu kohde, jossa eksymisen riski olisi vähäisempi. Vaikka olisi puhelimessa kartta sovellukset ja kellossa GPS niin tunne eksymisestä on ikävä, vaikka ei olisi mitään hätää edes. Myös tieto liikuttaessa siitä, että on teiden sisäpuolella helpottaa omaa mieltä. Eli tässäkin hyvä huomioida etukäteen mihin on matkalla ja mitä ympäristössä on karttojen mukaan. Lähtökohtaisesti Kaarinanpolun merkinnät ovat hyvät ja polku paljon kuljettu. Mutta, pimeässä tuttukin polku näyttää suppeammalta ja sen ympäristöä on vaikea hahmottaa. Etäisyydet saattavat tuntua erilaisilta myös kun kulkee pimeässä, sekä aika voi tuntua pidemmältä.

Lyhytkin matka voi tuntua pimeässä pitkältä.

Itseäni kiinnostaa paljon ihmisen reagointi ja toimintakyky pimeässä, koska olemme kaikki erilaisia. Päätyössäni monesti keskustellaan peloista ja pimeän pelko on yksi mikä nousee usein esille. Tämän pelon koskemus on inhimillistä ja koostuu monesti kokemuksista ja ennakkoajatuksista. Vielä kun otettaisiin retkeily mukaan pimeän pelkoon, niin paketti on aika kova pala. Tästä syystä puolestaan Erä- ja luonto-oppaana pidän aiheesta pimeässä kulkeminen ja toimiminen pimeässä. Monia ihmisiä olen vienyt retkille, totuttelemaan pimeän kokemisen tunteeseen. Voidaan kulkea yhdessä turvallisesti vaikka laavulle, tehdä ruokaa ja halutessa yöpyä laavussa / teltassa.

Norojärven polku alkaa tästä kohdin suoraan puskaan menemisellä. Mutta polku itsessään on todella selkeä ja kyltti tulee pian myös vastaan. Nyt Eräipana oli kiukkuinen ja ihme ettei oma agentti Nero Naru otsalamppu lentänyt pöpelölikköön. Syynä oli simppeli suklaa, miksi jälkiruokaa ei saa heti!? Annettiin kiukulle tilaa. Hetken uhmaa kesti ja vanhempien yhteen hiileen puhaltaminen ja linjassa pysyminen, jälkiruoka ruuan jälkeen. Pian Eräipana huomasi että uhma ei auta ja lähti johdattamaan meitä polkua pitkin eteen päin. Kohta tuli valtava kurakko eteen, siellä muhi alligaattoreita ja oli parempi että isi kantoi tästä yli.

Retken johtajakin pitää välillä kädestä kiinni, ihan toki siksi ettei isi eksy 🙂

Matka alas viettävälle polulle, joka johtaa laavulle on noin 240m. Mutta pimeässä sekin tuntuu suuremmalta. Lapsen kanssa näin hämärässä matka on oikein hyvä päiväkoti päivän jälkeen. Tekemistä kuitenkin riittää laavulla. Polku laavulle alas olikin melko liukas, joten joukon johtajakin sai kulkea varovaisesti. Pezil Tikkid otsalampussa joka meidän johtajalla on, löytyy 20lm ja se on oikein riittävä sekä turvallinen silmille. Itsellä on käytössä 1000lm otsalamppu säädettävyydellä, mutta lapsi kuitenkin useimiten sillä sohii muiden silmiin tarkoituksetta. Pimeässä on myös hyvä treenata silmiä, harvoin täyttä tehoa tarvitsee edes.

Laavulla oli valmiina tulet edellisiltä kävijöiltä, joten nyt päästiin helpolla! Eräipana lisäsi pari puuta ja laitoimme ruuat tulille. Käytiin katsomassa rannassa jäitä. Pieni n.3cm jää oli tullut rantaan. Kova into oli Eräipanalla saada jäähän reikä ja onnistuttiin yhdessä siinä. Tässä olikin sitten hyvä hetki puhua jäistä ja että sinne ei mennä nyt.

Jään vahvuus tutkimuksia osa 1.

Tulilla oli Eräipana lemppari makkaraa ja hyvin eksoottinen makea ”möhnä”. Nopeaa ja helppoa! Kasviksia oli myös mukana. Eräipanalla on siis eksoottinen maku makkaran lisukkeena, joillekin aamupala, jälkiruoka tai välipala. Hieman eri versio kaurahyveestä. Eli lohkottuja päärynöitä, kaurahiutaleita ja paljon hunajaa! Kaurahyve kokataan voissa ja möhnä hunajassa & parissa rkl vettä. tämä kypsytetään pannulla sekoitellen ja sitä sitten makkaran lisukkeena, no kai sitä huonompiakin vaihtoehtoja voisi olla?

Pimeälle taivalle kohoavat liekkien kipinät mietityttivät Eräipanaa. Ne olivat hänestä tänään erityisen hienoja ja kerrankin höpötys hiljeni niitä ihaillessa. On hienoa huomata myös että lapsi osaa haltioitua tästä tunnelmasta! Aikuisille tuli on lumoava elementti, mutta vetoaa myös lapsiin monin tavoin ja hiljentyminen & tulen ihmettely on taito lapsille. Muuten Eräipana olikin tulen kimpussa leikkien että se on tulivuori. Ihme että haalari on pysynyt ehjänä, myös kipinöiden suhteen. Vaikka kuinka opettaa että miten tulta turvallisesti käsitellään ja tulessa olevat / sen ympärillä metallit ovat kuumia niin kyllä paristi on sormea saatu jäähdytellä (kesällä palovamma geeli ja kylmäpussi on hyvä yhdistelmä)

Tuli vangitsee katseen ja hiljentää välillä jopa lumoutuneen lapsenkin

Ruokailun jälkeen oli pakko alkaa pikkuhiljaa pakkailemaan ja retkikunnan johtaja veisteli uutta vaellussauvaansa sillä välin. Vaellussauvana toimii nyt löydetty makkaratikku, sillä on myös hyvä tökkiä äitiä ahteriin. Kun matka autolle jatkui laitettiin lamput päähän ja rinnettä ylös. Nyt Eräipanalle sanottiin että hiljaa ja kuunneltiin mitä ympäriltä kuuluu? Havainto oli autotien ääni. Puhuttiin että jos eksyisi pimeässä on hyvä pysähtyä ja koittaa havainnoida ääniä. Täällä autotie (Jyväskyläntie) kuuluu hyvin, joten autotietä kohden liikkuttaessa päätyisi ihmistenilmoille. Mutta nyt käytettiin polkua kuitenkin 🙂

Tutkimukset siitä miltä kuusetkin näyttivät pimeässä ja isot kivet tekivät Eräipanaan vaikutuksen, mielikuvituksen keinoin joulutontut varmasti lymyilivät niiden suojissa. Eräipana kertoi myös aikeestaan viedä päiväkodin yksi tyttö retkelle syömään vaahtokarkkeja ja ajattelinkin että isompana voikin olla hyvä treffi keino 😉 Kokeiltiin myös ilmana otsalamppuja kulkemista ja todettiin että melko hyvin voi nähdä kun silmä tottuu pimeyteen. Samalla mietittiin eri elänten pimeässä näkökykyä. Miten selkärankaisilla on kahdenlaisia valoresptoreja silmissä; sauva- ja tappisoluja. Eläimet jotka ovat hämäräaktiivisia omaavat yleensä isommat silmät, jotta ne voisivat kerätä vähäisenkin valon reseptoreihinsa. Hämärä eläimillä suurin osa silmän verkkokalvolla olevista soluista, tai kaikki ovat sauvasoluja.

Tällä retkellä oli mukana uudelleen täytettävä kahvi pussi, helppoa!

Palatessa autolle sai olla tarkkana ettei kävelisi ohi vasemmalle lähtevän pienemmän polun. Tässä hyvänä tunnisteena oli kyltti Kaarinanpolku, sen läheltä kulku vasemmalle missä oli päättyvä tie ja auto. suurimmat kurat kopisteltiin pois ja hyppy autoon! Onneksi porttikin oli auki ja pääsimme kohti kotia. reilu kaksi tuntia meni ja nyt uni tulisi varmasti paremin kun Eräipana menee untenmaille. Kotona mietittiin vielä iltapuuron ääressä että kuinka moni metsän eläin on talviunilla tai horrostamassa tai mitkä eläimet vaihtavat väriä? Lumikon ja kärpän erottaa ainakin mustasta hännänpäästä, lumikko on vitivalkoinen ja kärpällä musta hännänpää.

Nyt toivotetaan kaikille rauhaisaa joulun aikaa ja kaikkea hyvää uudelle vuodelle!

Uusi vuosi tuo näillä näkymin muutoksia Eräipanan äidin elämään, hyvällä luontoon liittyvällä tavalla, jos nyt asiat saadaan suunnitellusti etenemään 🙂 Toivotaan siis parasta!

Omille reiteille maastoon. Miten aloittaa helposti ja kohdata pelkoja & tunteita?

Nyt etenkin kuluneena kesänä on tullut kysymyksiä miten lähteä omatoimi retkille,maastoon jossa ei ole polkuja. Mahdollinen lasten mukana oleminen on myös mietityttänyt. Kysytty käynkö minä esimerkiksi Eräipanan kanssa ihan uusissa metsissä hänen mukana ollessa (kyllä). Retkeily nosti päätään entistä enemmän niin hyvässä kuin pahassa koronan myötä. Pahassa tarkoitan mahdollista välinpitämättömyyttä mihin on törmännyt. etenkin kun isommat massat lähtevät liikkelle luontoon. Mutta asian hyvä kääntöpuoli on ehdottomasti kiinnostus miten luonnossa liikkua tai miten sitä voi hyödyntää. Retkeily kun ei ole rakettitiedettä tai vaadi kalliita varusteita heti ensi kättelyssä. Ajatus siitä miten voisi esimerkiksi auttaa lintuja pesinnässä tai tehdä hyönteishotelleja itse on hienoa. Villivihanneksien käyttö on yleistynyt ja kiinnostus riistaa & kalaa kohtaan. Valokuvaamista, luonto leikkejä ja perinnetaitoja on listailtu yhdessä esiin ja mitä retkelle tarvitaan? Mitä olisi hyvä olla EA-laukussa? Eli hyviä teemoja on noussut paljon ja uskon että tämä ei ole ihan ohi menevä ilmiö,vaikka korona onkin jo (toistaiseksi) hiipunut. Esteettömyys on ollut itselleni se yksi iso seikka mikä on myös puhututtanut. Toimintakyvyn rajallisuus tulisi huomioida paremmin kun puhutaan virallisista kohteista (sekä näkökulmasta liikuttaessa lasten kanssa jotka eivät itse vielä kävele). Pienikin kosketus luontoon auttaa mieltä & kehoa sekä madaltaa kynnystä moniin keskusteluihin & oppimiseen.Esteettömyyttä on myös henkinen puoli, kokeeko olonsa turvalliseksi. Siitä tässä kirjoitankin osaksi.

Mutta,miten lähteä turvallisesti kartan kanssa maastoon?

Kartta ja sen tulkinta. se on olennaisin osa kun lähtee pohtimaan missä ollaan. Normaalisti itsellä on jokin ajatus mistä mihin kuljetaan, yleensä on jokin kiinnostava syy lähteä reissuun (esimerkiksi lampi,vesiputous,luola tai suo). Luonnossa jossa ei ole valmiita polkuja on oma jännityksensä, mitä kaikkea hienoa voi löytää!

Yleensä kun ajattelen aluetta minne lähteä tutustun maaston merkkeihin etukäteen hyvin. Kun aloittelee omatoimista kulkemista maastossa on hyvä valita alue vaikkapa näin: Alue joka on rajattu esimerkiksi teillä tai rajautuu vesistöön tai jyrkänteeseen jolloin on helpompi päästä jyvälle sijainnista. Isotkin alueet metsää rajautuvat helposti pikku teihin ja sähkölinjat ovat oivallisia maamerkkejä (esim tiedän jos alitan sähkölinjan niin olen ajautumassa pois reitiltä tai että jos seuraan linjaa niin päädyn tielle. Niitä on hyvä katsoa siis etukäteen. Erilaiset kartta sovellukset ovat hyviä,kunhan kentät toimivat (paitsi jos hankkii esiladatun version mm.karttaselain itsellä käytössä). Eli kannattaa lähteä aluksi alueille joissa verkot toimivat, vaikkapa koti kulmien lähelle treenaamaan miten kartan merkit ja todellisuus kohtaavat. Monesti teen ”metsä haahuilu” retkiä ilman karttaa tutuilla alueilla siten,että tiedän jossain tulevan aina tien vastaan jossain kohtaa. Monille varmasti tuttua juttua jo.

Alla kuvissa rajattuja alue esimerkkejä. Kuvat joissa kompassin sisällä huutomerkki ovat maastokartta ohjelmasta ja toiset karttaselaimesta. Samalla näkee eri ohjelmien hienoista eroa. Alakulmassa numero johon viittaan.

Kuva1. Kolmionmallinen alue joka rajautuu yhteen isompaan (punainen) tiehen ja kahteen pienempään mustalla näkyvään tiehen.

Kuva 2.Voimalinja (mustat vierekkäiset ohuet viivat), hyvä maamerkki. Jos pysyn punaisen isomman tien ja sähkölinjan välissä en päädy kauas.

Kuva 3.Pienempien teiden ja polkujen väliin jää alue haahuiluun, myös sähkölinja halkaisee alueen. Sen avulla voi rajata aluettaan vielä pienemmäksi.

Kuva 4. Tässä jälleen tiet rajaavat isompaa maanpalaa hyvin ja laavu löytyy alueelta. Samoin pari pientä lammea ja yksi isompi kallio.

Kuva 5. Jos haluaisin luolalle niin esimerkiksi sähkölinja toimii maamerkkinä sekä polut & tiet ja korkeuskäyrät kallion ympärillä + kosteikot. Tässä kohteessa olen käynyt juurikin myös ”haahuilemassa” näillä tiedoilla.

Kuva 6. Hyvin rajautunut alue teiden perusteella. Täällä myös tutkittu suota ja sen kerran muistaa koska mikään ei mennyt putkeen. Siksi oli tyytyväinen että tiesi olevansa teiden sisäpuolella.

Kuva 7. X merkit kohteina. Rajautuvat teihin sekä järviin,helppoja maamerkkejä.

Suunnistamis taito on hyvä omata ja siihen liittyen karttamerkit. Eri järjestöt pitävät suunnistuskouluja ja niihin on helppo päästä mukaan. Mutta,kannattaa tässäkin muistaa jälleen sosiaaliset verkostot: Tunnetko jonkun joka osaa suunnistaa? kannattaa huhuilla eri retkeily ryhmissä (jälleen facebook tai instagramkin) ottaisiko joku mukaan vaikka iltarasteille! Itse olen ottanut mukaan yksitellen ihmisiä iltarasteille aikataulujen puitteissa. Suunnistaminen on jopa koukuttavaa,löytämisen iloa! Myös Eräipana on kokenut riemua kun on löydetty rasti, välillä niitä tulee vahingossa metsissä vastaan ja silloinkin hän hyppii ilosta ”Ääiti löysin sen!”.

Pelot,se on yksi lempi aiheeni oli kyseessä retkeily tai arjen elämä.Myös oma päätyöni sosiaalipuolella on usein eri pelkojen läpikäyntiä. Miten ihminen kokee pelon ja miten sen käsittelee, pelko vaikuttaa käytökseen todella paljon.Turvallisuus henkisesti ja fyysisesti on äärimmäisen olennaista. Jos sinua pelottaa ja koet todellista epävarmuutta on retkestä kyllä ilo poissa. Pelkoja on monenlaisia henkisellä tasolla. Pakko kirjoittaa nyt jotenkin lyhyesti asiasta (Lähteenä Psykologi Johanna Mäenalustan kurssi materiaalia). Normaali elämässä yleensä elämme mukavuusalueella,kaikki on hallinnassa,tuttua ja turvallista. Siitä siirrymme oppimisen ja kasvun alueelle. Oppimisen ja kasvun alueella tulee mahdollisuudet;haasteiden kohtaaminen/ uuden oppiminen/ tavoitteet/ merkityksellisyys/ unelmat/ itsetunto/ seikkailu/ ilo. Tämä on ainakin itselle hyvää aluetta työskennellä kun tunnistaa milloin tälle alueelle on siirrytty. Tästä siirrytään janalla vaaran alueelle. Vaaran alueella tulee sisään rakennettuja vaistoja käyttöön: lamaantuminen,luovuttaminen,pakeneminen,selviytyminen. Tässä tulee helposti suora pelko jolloin tunne (pelko) kertoo että on uhattuna. Pelon tunne suojelee ja ohjaa välttämään vaaraa. Pelon tunteen huomatessa se on sinun tulkinta tilanteesta,ei välttämättä objektiivinen uhka (olemme kaikki yksilöitä). Kun janalla edetään tulee paniikki seuraavana aiheuttaen kauhun. Tunteita meillä on laaja skaala,ne tulevat ja menevät. Tunteet ohjaavat meitä toimimaan ja viestivät meille jostakin tärkeästä. Tunteet ohjaavat poispäin tai kohti jotakin. Silloin on tärkeää tunnistaa tunne,kuunnella mikä aiheuttaa tunteen? Silloin voi aina pysähtyä miettimään mikä tunteen aiheuttaa. Pelko voi olla huolta vaikkapa mukana olevasta lapsesta, eläimen kohtaamisesta, eksymisestä. Kaikki ne ovat realistisia pelkoja ja psyykkisellä tasolla ne kuormittavat todella paljon. Siksi valmistautuminen ja itsensä tunteminen, miten reagoi eri tilanteissa on hyvä opetella. Itse olen tietoisesti eksyttänyt itseäni ja kokeillut miltä tuntuu kun ei tiedä missä on. Kokemuksella on aina jokin merkitys jatkoa ajatellen ja ne toimivat myös peilinä tulevaisuuden toiminnalle (kokeilenko uudelleen/ se ei ollutkaan niin kamalaa/ pystyn mihin tahansa kun yritän vs.se oli kamalaa ja toivottavasti en koe tätä uudelleen) Jos kokee epävarmuutta,mutta silti halua lähteä poluttomiin paikkohin, voi pyytää aina jonkun kaveriksi. Nykyään kun esimerkiksi on facebookissa vaikka millaista retkeily seura ryhmää (jälleen). Myös eri järjestöiltä voi saada neuvoja tai vaikkapa meiltä eri retkeily blogien kirjoittajilta.

Turvallisuuteen liittyen kannattaa ehdottomasti kertoa jollekulle suunnitelmastaan minne on matkalla. Mielestäni on aina hyvä varautua kaikkeen mihin voi varautua,kuin että jää sitten pyörittelemään peukaloitaan. Etenkin lapsen kanssa kun lähtee niin mieluummin suosin ensimmäisiä kertoja turvallisuus syistä alueille joissa voi juuri ”metsähaahuilla”. Kun kartan lukutaito ja järkevä itsevarmuus kehittyy voi helpommin lähteä uusissakin maakunnissa liikkeelle. Lapsen kanssa lapsen huoltaja tietää parhaiten lapsensa (ja oman) jaksamisen jos kävelee jo itsenäisesti (tai jos on kannettavana), tai milloin tulee nälkäkiukku. Vara eväs on aina paikallaan ja vettä sekä se aina peräänkuuluttamani EA-pakkaus. Nyt syksyn mittaan tulee mahtavia ilmoja liikkua erilaisissa luonto ympäristöissä ja nauttia syksyn hyvistä puolista ❤