Pohjois – Karjala osa 2. Tiilikkajärven kansallispuisto, Rautavaaran tahtiin mars!

 

No itse Eräipana täällä näppäinten ääressä, äitillä muka kiire. Valmistelee jotain ykkösluokkalisten mettään vientiä…

Mutta siellä Pohjois-Karjalassa oli yksi paikka joka jää kyllä mieleen varmasti ja kesällä sinne on pakko päästä uudelleen, yhdestä hyvästä syystä. Eli Tiilikkajärven kansallispuisto. Selvitän miksi ihastuttiin teille tässä, kunhan tuo äiti olisi tovin hiljaa. Pyysi pahoittelemaan joidenkin kuvien laatua, välillä piti penkoa kohdetta esiin kun oli jo hämärää. Kuvia kun on niin hurjasti!

Lähdettiin tukikohdasta jo hyvin aikaisin liikkeelle, vanhemmat olivat pakanneet rinkkaan kaikkea tarpeellista päivän kestävää retkeä ajatellen. Siellä oli minulle vaihtovaatetta, EA- pakkaus, aika paljon ruokaa ja naposteltavaa, tulenteko välineet, kaasukeitin ja kattila & kahvipannu, pari puukkoa, kartta ja kompassi, pari otsalamppua, siinäpä varmaan ne tärkeimmät.

Ilma oli mukavan harmaa, ei aurinkoa porottamalla ja ei satanut. Toisin sanoen vanhemmilla ei olisiniin kuuma kun kantavat välillä rinkkaa tai meikäläistä tarvittaessa. Syksy onkin mainiota aikaa retkeilyyn ja luonnosta löytyy marjoja, sieniä ja lihaakin. Muuttuva luonto kantaa itseään upeissa väreissä ja eläimet valmistelevat itseään talveen.

Äiti ja isi oli varustautuneet tukevilla kengillä kummatkin, maasto kun olisi vaihtelevaa ja välillä voi jalka vaikka lipsahtaa pitkokselta suohon. Pitkät housut jotka kestää vaikka konttaamista, t-paita äidillä (koska se on kauhee hikoilija aina & kuumissaan ), ja oli niillä fleecet kalvotakitkin mukana. Minulla oli kanssa kerrospukeutumiseen vaatteet ja syväuraiset kengät.

Äiti toimi kuskina ja auto suunnattiin Rautavaaraan, valtimontien varteen. Rautavaarasta tuli mieleen Tapio Rautavaaran muutamakin kappale sopivasti tähän, kuten Reppu ja reissumies tai Rakovalkealla

”On yö, ja tähdet taivahalla loistaa välkkyen,
Kuu kirkas hohdettaan luo tunturille.
On ympärilläin erämaa ja outo hurma sen,
On avautunut sydämeni sille.
Tää köyhä, karu maa
Mun lumoihinsa saa.
On avautunut sydämeni sille.
On yö, ja revontulet Pohjan puolla loistavat,
Ne niinkuin noitavalot luovat taikaa.
On ennen olleet täällä noidat, Lapin haltiat.
Se oli suurten tietäjien aikaa.
Tää revontulten maa,
Tää taian, loitsun maa,
Se elää vielä tietäjien aikaa.
On yö, ja rakovalkealla liekkiin tuijotan.
Se lämpöänsä Lapin yöhön valaa.
Ken suoniinsa on saanut Lapin-kuumeen polttavan.
Sen mieli tänne lakkaamatta palaa.
Tää jään…”

Lenkin jälkeen vähän mustikkainen olo ja ei olisi kiinnostanu kököttää kuvassa,kuten ilmeestä näkyy

Minä ja isi nukuttiin koko reilu tunnin ajomatka ja sillä välin äiti oli bongannut kurkia ja parit kauriit sekä jokun autokuskin joka käytösellään oli meinannut aiheuttaa ison kolarin.

Tiilikkajärvelle oli kuulemma helppo osata ja asialliset opasteetkin oli. Suunattiin Sammakkotammen pysäköintialueelle. Osoittena äiti oli käyttänyt navigaattorissa: Valtimontie 1095, 73900 Rautavaara. Tietkin oli hyvässä kunnossa kokonaisuudessaan.

Perillä odotti hienot opasteet ja taulut missä kerrottiin alueen elämistä, kasveista ja historiasta. Karhuja, ahmoja ja vaikka mitä jännää! Äiti jäleen intoili linnuista. Siinä oli jopa tulipaikkakin valmiina ja tupa minkä saisi vuokrata ( pieni 2hlö  ja nimi Sammakkotammi ), sekä tuvan seinässä numero jos tulee hätä (ei pissa) kenelle soittaa. Parkkipaikalla oli myös siisti PuuCee ja näin pienenäkin sinne sai unein jälkeen tarpeet hyvin. Olin meinaan aikas innoissani tästä kaikesta ja levon jälkeen oli hurrrrjan reipas olo! Tästä reittipisteeltä oli pääsy lähtöön myös talvellakin! Me päätettiin mennä nyt Uiton kierto joka on 7km plus pikku lisänä Venäjänhiekan visiitti.

Siis historiahan se oli osasyy miksi äiti erityisesti tämän kohteen halusi kansallsipuisto listaan nyt. Toki myös se että mainostus ”sopii omatoimisille retkeilijöille” vetosi äitiin. Itä-Suomessa oli mahtavia retkikohteita pilvinpimein, mutta aikaa liian vähän. Jos kaikkia kohteita lähtisi nyt juoksemaan, tulisi joku ressi? Äiti oli ollut suunnistamassa tuolla Loso-Teerisuo alueella viisi päivää kun olin alle vuoden, oli ollut kova pala henkisesti.

Mutta, polun lähtöpiste oli selvä ja kulku mielestäni näin 3v:n jaloille vielä ainakin ihan loistavaa! Kaunista metsää, sammaloituneita veneitä. Jännää että täällä oli solmittu Ruotsin ja Venäjän täyssinän rauha 1595 ja rajakivessä olisi merkki yhden polun varrella.

Ketään ei tullut vastaan, välillä havumetsä vaihtui pikku pitkoksiin ja kauniit järvi maisemat ympäröi meitä. Toisinaan tuntui että joku tarkkailisi meitä, olikohan se nyt se karhu! Aurinko tuli esiin hetkeksi ja minä vetelin mustikoita polun varrelta hyvään tahtiin. tai minusta tahti oli juuri sopiva, vanhemmista vähän etana etenemistä kuulemma.

Jossain kohtaa alkoikin sitten ylämäki ja tarvi vähän pitää kiinni isin kädestä ja hypätä rinkkaan lepuuttamaan. Sitten polku jatkui jälleen kaartaen rinteelle vasemmalle. Merkinnät ja polut olivat hyvin selkeät. Piti aina vain muistaa että täällä ei välttämättä puhelimet kuulu. Siksi kartta ja kompassi on kiva lisä, ilmoitus jollekin tutulle että ”moro,mennään kiertämään Tiilikkka järveä päiväksi, ilmoitellaan kun palaillaan kentälle”. Siellä meidän tukikohdassa oltiin katveessa useimiten, liian lähellä rajaa niin ei tolppia ole voitu pystyttää kovin tiuhaan. Äitin superkello kuitenkin osasi myös suunnistaa tarvittaessa.

Nyt polku oli komeaa kangasmetsää jossa näkyi palokoroja ja aihkimäntyjä. Niitä kelpasi ihastella kyllä! Välillä hyppäsin isin harteille jos tuli isompaa mäkeä vastaan. Kivistä ja juurikkoista välillä kyllä oli.

 

Tovin patikoinnin jälkeen tuli opaste nyt Venäjänhiekalle, haarutuen Uitonkierrosta. Sinne mars! Polku oli erittäin hyvää juoksemiseen ja hienojen käpyjen heittelyyn, joita polulla oli. Mäen päältä laskeutui polku upealle hiekkarannalle ja kaksi tulipaikkaa näkyi pöytineen. Wau! Olin valmiina uimaan ja aloin ottamaan takkia pois mutta vanhemmat olivat nyt sillä linjalla että olisi liian kylmä ja pyyhettä ei edes ollut mukana.

 

 

Mutta tämä oli kyllä niin hieno paikka että tänne pitää päästä uinti aikaan. Rannan tulipaikoilla oli myös puuliiteri ja PuuCee (joka oli ihan täpösen täynä). Parit hyvää telttapaikkaa oli myös täällä. Leikin siinä hiekkaranalla linnoja rakennellen  ja vanhemmat laittelivat taukotulia ja ruokaa, hiljaisuus oli täydellinen. Olisi hyvin voinut ajatella että toisella puolella järveä meitä katselisi nyt se karhu tai vaikka susi! Ilma oli mukavan harmaa,välillä auringon vilahtaen ja jonkinlainen rauha huokui ympäristössä, tulet syttyivät ja nälkä hieman murisi masussa.

Nuotio lämmitti kivasti ja samalla grillailin omaa keppiä tulessa. Ruokailu onnistui helposti, kattila tulille, ruoka kattilaan (oli oiken valmis herkku purkkini), kiehautus, kattila äitin syliin, sen housut kestää kyllä hyvin kuumaakin. Äiti hieman auttoi syömisessä etten olisi ihan ruuassa. Samalla isi laitteli aikuisten pussi Blå Band ruokiin vettä ja kahveja tulille. Sain kurkkua ja paprikaa rouskuteltavaksi kun aikuiset söivät ja pohtivat tulevaa ähkyä, kuulemma tosi tuhtia kamaa. Jälkiruokana oli pullaa ja muumikesejä, sekä jostain putkahti suklaatakin 🙂

Äiti pusasi kattilan ensin talouspaperilla, se nuotioon ja kattilaan vettä järvestä, pikapesu harjalla ja vesien imeytys männyn juurelle. Kaikki oli pakattu simppelisti omiin pusseihinsa niin ne oli helppoa löytää leirissä ja taas perillä purkaa, kaikella oma paikkansa.

Matka jatkui risteykseen josta käännyttiin Venäjänhiekalle, siitä suunnitellusti Uitonkierrolle takaisin ja edessä oli heti upea kaarisilta! Äiti meinasi pissiä housuun kun juoksin niin nopsaan sillalle, siitä olisi ikävä pudotus syvään veteen joten sietää olla tarkkana. Siitä pian nähtiin vuokrattavissa oleva Uitonkämppä ja siellä joku taisikin olla koska piipusta nousi kiemurrellen savu. Tälle kämpälle meni myös hieno silta! Metsä jatkui hyvänä polkuna ja mustikoita riitti jälleen vaikka kuinkapaljon! Loppujen lopuksi näytin aika villiltä koska olin ihan mustikassa. Jossain hetkessä huokailujen jälkeen, vanhemmat luovutti kasvojeni jatkuvan siistimisen 😀

Kohta tultiin suurelle hiljaiselle aapasuolle, avosuolle, pitkokset olivat hyvässä kunnossa ja niitä pitkin pääsi edelleen lujaa, leikkien poliisia ja rosvoa. Osa soista on myös rämesuota. Pieniä saarekkeita tuli välillä ja niissä oli mielestäni hyvinkin kiitoisia leikkimis kohteita, kuten haisulin vankiloita äiti ja isi välillä joutuivat houkuttelemaan matkan jatkoon- Oli jo hieman hämärtyvää kellon ajankin puitteissa ja aurinkoa ei ollut näkynyt pilvimassasta toviin. Puska pissat piti tietty vetää paristi, tai eipä ne nyt ihan puskia ollut vaan jokin suon kulmaa.

Pakko myöntää mutta alkoi hieman jo jaloissa tuntua juokseminen ja poliisin leikkiminen. Piti hypätä rinkan kyytiin, pikkusen alkoi jopa välillä kyllästyttämään suon pällistely, äiti siellä nimikoi kasveja ja ötököitä. Vaikka alue oli karhu peräistä, ei me nähty koko Tiilikkajärven retkellä edes sitä perää karhusta. Villein eläin oli Venajänhiekan utelias sinitiainen, jolle tahdoin antaa evääksi pari maapähkinää. Eipä onneksi ollut hirvikärpäsiäkään.

Pari ulkomaalaista turistia käveli iloisesti meitä vastaan, Tanskalaisia tuumaili äiti. Ilta alkoi saapua ja tultiin hyvin lähtöpisteelle ilman että tarvitsi kaivaa otsalamppuja. Äiti ja isi tuumivat kohdetta; hyvin toimiva ja selvä reitti..hyvin merkattu siis. Hyvät mahdollisuudet nähdä niin historiaa ja monipuolista rauhallista luontoa. Me emme poikenneet katsomaan rajakiveä, koska minä, Eräipana hieman hidastin tahtia koska tahdoin kävellä itse ja halusimme olla kiireettömästi reissussa. Tuskin se kivi mihkään katoaa,noin ensi kesää ajatellen 😉 Tulipaikat olivat siistejä, tosin se täysi Puucee oli vähän ällö.

Pikkuihmisille tai huonojalkaisille on muutamia haasteellisempia kohtia alussa, kivistä nousua ja juurakkoa. Vaunujen kera homma ei onnistu. Parkkipaikan vieressä oleva tulipaikka on ihan kiva, jos sattuu ajamaan muuten vaan ohi, makkaranpätkä takataskussa.

Kaikkenaan ihana paikka jos pitää suo maisemista ja vanhoista metsistä. Ainakin nyt sai olla rauhassa, mutta kesällä loma-aikoina voi olla toisin. Adios jälleen hetkesi!

Pohjois – Karjala osa 1. Änäkäisen ja Karhunpolun tutkimuksia lapsen tahtiin,äidiltä stressiä pois!

Eräipana täällä näppäinten ääressä tällä kertaa.

VIHDOIN! Loma jota oli odotettu pitkään. Syksy ja sen tuoma pimeys olivat otollista aikaa lähteä jälleen Pohjois-Karjalaan, vaihtaa farkut verkkari housuun ja hyvänä lisänä äidin mielestä tuo sorsastus kausi. Vanhemmat ovat hurahtaneet totaalisesti tuohon itärajaan, tulevalta tukikohdaltamme olisi vain 6km rajavyöhykkeelle ja karhujen valtakuntaa tämä alue mukavasti erämaan vuoksi. Tosin äiti etenkin on sitä mieltä että ei nyt ihan kuonotusten haluta karhun kanssa, sellainen ”suon toisella puolella” on noille aikuisille riittävä. On siellä kuulemma noita susiakin, mutta ne ei niin kuumota vanhempia ja osaavathan nuo terveet suurpeto yksilöt ihmistä väistää tavallisesti. Karhuilla on nyt talveen varustautumis kausi hienosti  meneillään joten katsotaan osutaanko samoille marjapaikoille.

Pakkaaminen pidempään reissuun kävi vanhemmilta hurjan näppärästi, osasivat karsia kaiken ylimääräisen pois. Tukikohdan sähköttömyys / ei juoksevaa vettä ei liiemmin vaikuttanut varustautumiseen. Autossa oli varavirta laturi ja yksi virtapankki  mukaan..niin ja tovin matkan päässä sai jättää puhelimen lataukseen päiväksi kun kauniisti pyysi (Kahvila Annukka ) ja Tampereen pyynikin näkötornin munkit jäi kakkoseksi, vahva suositus poiketa! Lämmintä ja sään kestävää vaatetta mukaan, vaatetta pystyisi pesemään kuitenkin saunassa kun lämmitti vettä padassa. Ruokaa nuo otti mukaan sellaista mikä kestää lämmintä ja kylmää tarvitsevat menisi paikanpäällä ämpäriin jossa kaivosta kylmää vettä. Otsalamput, puukot, isompi EA-pakkaus, tarppi, nuotiota varten kokkaus välineet, kaikki omiin muovi / kangas pusseihin laatunsa mukaan ja ne kahteen isoon ikea kassiin. Mukaan sitten yksi rinkka ja lapsenkanto rinkka. Tällä reissulla ei kuulemma yövytä ulkona luvattujen sateiden puitteissa, ihme hienostelijoita!

Ajomatkaan meni 6,5 tuntia ja se sujui hyvin osittain nukkuessa ja kirjoja lukien tai jutellen niitä näitä, äänikirjat on hurjan mukavia sekä väritys puuhat. Yleensä nuo ei anna automatkoilla puhelimia tai tabletteja kätösiin. Yksi pysähdys tehtiin Kuopiossa, syötiin ja haettiin äitille unohtunut piilari neste. Joskus äidillä tuntuu muisti pettävän kun on niin innoissaan kaikesta ja ajatuksissaan jo Änäkäisellä pyörimässä.

Sitten me tultiin mökille! Onhan se kyllä ihana, vieressä järvi ja ketään ihmistä missään tai autojen ääniä. Äiti ja isi purki tavarat sukkelasti ja kaikkien jalat tuntui kaipaavan kävelyä. Vesi oli laskenut hurjan paljon rannasta ja illalla sai saunasta hipsutella ainakin kilometrin että napa kastui 😉 Olin kyllä varma että sama jättiläishauki vaani kaislikossa, joka oli viiru ja Pesonen kirjassa. Päivällä tosiaan me vaan lähimetsässä kierreltiin kävelyllä ja poimittiin marjoja (ei edes karhun kakkaa tullut vastaan). Itikoita ei liiemmin ollut, muutama hirvikärpänen ja pari mäkärää. Ilta oli kyllä hieno ja pimeys tuli nopeasti, onneksi on takka ja kynttilötä tuvassa. Kun olin nukahtanut, äiti ja isi olivat istuneet pihalla kahvien kanssa ja kuunnelleet järven yli kantautuvaa huuhkajan huhuilua, ainoa ääni pimeän tähtitaivaan alla. Tuntuu että vanhemmilla on todellakin samat kiinnostuksen kohteet ja tavat rentoutua.

Seuraavana aamuna kohti Änäkäistä ja Karhunpolkua, oltiin reippaina liikeellä! Kunnon aamupuurot mustikoilla ja tavaroiden pakkaaamiset päiväretken mukaisesti. Tukevat kengät jalkaan ja lämmintä vaatetta hieman mukaan, sekä naposteltavaa ruuan lisäksi. Tänään äiti kuulemma ei vielä menisi haulikkonsa kanssa lähi järvien kupeeseen tiirailemaan paistia. Äiti on aika hyvä noissa puuhissa ja ikänsä ollut tuttuna monenlaisille aseille. Siitä sitten myöhemmin kirjottelee (ps. ei mennyt ihan putkeen se keikka).

Suunnattiin osittain Karhunpolulle joka on melko pitkä polku kokonaisuudessaan 133km  (Patvinsuo-Sotkamo) ja luokitellaan vaativaksi reitiksi. Äitin ja varmaan isinkin suunnitelmiin kuuluu että joku hetki käy sen kipasemassa, saapi nähdä milloin ne raaskii minut jättää viikoksi mummolle ❤ Mutta tänään me ollaan vain lyhyt matka polulla ja poiketaan Änäkäiselle. Sotahistoriaa taas ja kauniita maisemia, täällä ollaan jo kyllä aijemminkin oltu mutta niin hieno ja toimiva kohde että uudestaan! Siellä äiti opetti aikuisten kiikarien käyttöäkin, ajattelin että jos niillä se karhu näkyisi tai Venäjä.

Ajettiin karun kauniille Änäkäiselle (Nurmijärveltä Kivivaarantietä noin 8km ja parkkipaikka vasemmalla) ja siitä pääsee suoraan Karhunpolulle, juoksuhautoihin ja muille reiteille. Hurjan kiva seikkailumetsä näin lapsen näkökulmasta. Onneksi nyt ei satanut ja sain juosta ihan mielin määrin poluilla, omaan tahtiin ja tutkia sekä leikkiä. Vanhemmat oli päättäneet että joku lapsentahtisuus on hyvä juttu, taisivat olla itse vaan väsyneitä. Me kuljettiin karhunpolkua kohti Kuhmoinen (vain siihen asti kun Sokkelolampi näkyi), oransseja pallukoita seuraillen. Kuljimme polkua tähän suuntaan koska siitä on helppo suunnata takaisin Änäkäisen virkistysalueelle ja kipittää loput Saarijärvenkiertoa 3,2km, sen varrella on ihan super helpot tulipaikat ja kota sekä matkailuvaunuillekkin paikat (Syväjärven kohdalla). Ja ompa siellä kotakin!

Viimekerralla kuljin Saarijärvenkiertoa suurimman osan tuolla rinkassa, mutta nyt olin jos niin reipas että menin ihan itse! välillä teki mieli poiketa pitkospuilta, mutta se jostain syystä kiellettiin, muka kenkä kastuisi tai minua saisi kiskoa suosta / järvestä. Minkas teet kun kauniita pohjanlumpeita kellui ihan lähellä tai suolla näkyi sammakko. Eikä karhun töpöhännän vilaustakaan. Välillä pysähdyttiin ottamaan välipalaa, pähkinöitä, kurkkua, mehua, ruisnappeja, sopivasti saa virtaa. Vanhemmat ne vaan ihmetteli monimuotoista luontoa ja koitti opettaa meikäläiselle milloin mitäkin kasvia tai ötökkää. Vaikkapa kyllä se on kivaa tutkia tarkasti kaikkea ja sitten taas sata lasiin endurokuskina päristellen!

Karhunpolulla oli mielestäni vain metsää, ylämäkeä, juuria ja metsää, ylämäkeä ja juuria.. mutta vanhemmista siellä oli hykerryttävän kaunista. Sieniä ne koitti löytää ja kyllä siellä tatteja olikin.

Parasta oli näin eräipanana päästä tekemään taas nuotiota ja heittelemään kiviä Syväjärveen, siellä uiskenteli kaakkuri ihmetellen meitä, mutta lipui rauhaksiin vain ohi kun äiti käski olla hiljaa. Vanhemmat on vähän hassuja, vaikka olisi tulitkut ja sytyspaloja niin ne väsää nuotion tulia jollain tuluksilla. Mahtavan hiljaista, ainoa mikä pitää ääntä on puussa pällistelevä korppi ja minun hurja dinosaurus murina. Paistettiin lemppari makkaraani ja juotiin kahvia, jep minäkin sain pikku kahvin tuplamaidolla. Vähän tuli kyllä hiki kun juoksin niin hurja lujaa ja autoin puiden pilkkomisessakin.

Autolle kävellessä tutkittiin paremmin mahtavia sotahistoriamme merkkejä! Panssariesteet ovat ihan käsittämättömiä ja ajatella että hevosilla niitä sinne tuotiin tuolta lähi louhokselta. Oikeastaan siitä on kovin lyhyt aika, hurjaa kaiken kaikkiaan. Äiti päivittelee isin kanssa sen ajan oloja ja vertailevat nykyaikaan, ei kuulemma ollut edes goretexiä sotilailla tai untuva makuupusseja. Minä kuulemma ymmärrän asian kun pääsen talvi vaelluksille mukaan.

Poikettiin autolla vielä talvisodan ensimmäisten uhrien muistomerkille, Kivivaaran tietä eteenpäin ja vasemmalla puolella kivi. Matkaa ei huomattu katsoa tarkemmin mutta noin 3km. Todella hyytävää luettavaa. Ja jos tuota tietä jatkaa eteenpäin niin tulee pian Venäjän rajalle, sinne ei ihan niin vain mennäkkään…

Koko päivähän meillä meni tuolla ja todellakin minun tahtiin mentiin, joten ei mitään mega vaellusta vaan juuriki tutkimusretki ja levollisuus luonnossa jossa saa olla rauhassa. Ei kuulemma tarvi suorittaa mitään, tai miettiä valokuvia blogiin, mitälie äiti höpäjää 😉 Taitaa olla äiti oikesti vähän nuupahtanut, mutta tosi reipas äiti on ollut kun töden lisänä opiskellut yöt, tehnyt jotain ihmeen näyttöjä, kirjoittanut, messuillut, eräkummeillut, laskelmoinut, vienyt ponitunneille, tehnyt kotitöitä ja ollut rauhallinen ymmärtävä satuja lukeva äiti.

Pimeys laskeutui totaalisesti kun kaarrettiin tukikohdan pihaan! Ei taaskaan muuta kuin tähtiä ja kynttilöitä. Sauna kuumaksi ja pesulle, kuulemma minulla oli navassakin suomöhnää ja mustikkaakorvissa.

Seuraavaksi äiti kirjoittelee Tiilikkajärvenkansallispuiston maisemista täältä idästä! Oli muuten huippu paikka Venäjänhiekkoineen!

 

 

 

 

Mustijärvi. Niitä onkin kaksi! Tutkimusretki kohteeseen

 

Hetkinen, luulin että olen jo käynyt Mustijärven laavulla, mutta karttapa näytti että tässä Pirkanmaalla, Kangasalla onkin kaksi Mustijärven laavua. Toinen niistä on siis melko uusi ja meille käymätön, joten pakkohan sinne oli mennä! Ja mainio viikonloppu aurinkokin paisteli.

 

 

Syksyä eletään. Ipanan uusi päiväkoti on sujunut hyvin ja helpottanut arki palettia huomattavasti sijantinsa vuoksi. Nyt meillä on enemmän aikaa viikollakin töiden jälkeen lähteä iltaretkille. Tämä ”uusi” Mustijärvi voisi olla yksi sopiva kohde, ehkä…

Iltaretkeily on kohtuullisen simppeliä, riippuu toki lapsesta / lapsista, onko autoa, mitä lähi ympäristö tarjoaa ja millaiset intressit vanhemmilla on. Vaikea lähteä mato-ongelle extemboree jos lähin järvi on 100km ajomatkan päässä eikä ole autoa ja madot ällöttää.

Helpottavaa toki on  myös tietoisuus missä kohteita on, tarkat osoitteet, tiedot onko puita tai onko itsellä vaikka kaasukeitin kaapissa. Säällä on aina oma osuus asiaan, kevään kura-loska-lämpö on ”mukavaa” säätämistä.

Mutta sitten matkaan! Ipana oli muutenkin aurinkoisella perus tuulellaan eli kumpparia jalkaan koska lätäkkö aika oli parhaimmillaan. Retki, tutkimusretki, kuten ipanalle markkinoitiin oli päivän sana. ”Ei tylsää hetkeä” mainoslause toimii meidän ruokakunnassa tällä tavoin, säällä kuin säällä.

Oranssimaljakasta pilkisteli maassa

 

Ipanan toiveesta kurvattiin kauppaan ja hmm nuudeleita! kesto suosikki. Oheistuotteet kuten omenat ja viinirypäleet sekä muumikeksit pakattiin mukaan kotona. Vanhemmille kahvit mukaan ja kaikille mummon leipomia korvapuusteja. Samalla mukaan lähti sienestys ämpäri ja ipanalle oma. Aurinkokin paistoi aivan ihanasti.

Ajo-ohjeet olivat sangen yksinkertaiset 9 tietä suoraan ja Tampereen suunnasta tultaessa oikealle kohti Mustijärventietä. Laitettiin navigaattoriin ihan vieressä olevan Raimo Hakkarainen Oy:n osoite (mustijärventie 25, 36110 Ruutana). Koska hieman tuon jälkeen tuli vasemmalla puolen tietä kyltti sekä pieni levennös autolle tai parille. Jos tietä jatkaa eteenpäin tulee isompi parkkipaikka vastaan vasemmalla. Me jätettiin auto tuohon ensimmäiseen koloon.

Olin ihan hämmentynyt, kohti laavua meni leveä sora / metsäautotie jossa oli puomi. Kuinka helppoa! Ipana sinkoili tässä vaiheessa jo sieni ämpärinsä kanssa puskassa ja oli löytänyt ihania lätäköitä. Saatiin kuitenkin kimppakuva, että täällä ollaan! Itse ei todellakaan muista kaikkea ilman kuvia. Missä mikäkin laavu oli tai missä oli puita, missä ei, oliko mille tielle puomi tai isoja mäkiä…

Sora / metsäautotie oli helppokulkuista ja aurinko paisteli. Ainoa mikä vähän häiritsi oli tuo 9 tien ääni. Matkaa itse laavulle oli  200m eli melko lyhyt köpöttely tästä kohdasta. Hyväähän tässä on se että kohde on helppo saavuttaa. Omassa työssä esimerkiksi asiakkaiden kunto pitää huomioda hyvin ja tämä kohde olisi juuri passeli. Myös pyörätuolilla ja vaunujen kanssa pääsisi paikalle, ainakin kuivan maan aikaan. Puomin avaimen haltiasta ei valitettavasti ole tietoa, ainakaan vielä mutta alueen hoitajalta varmasti tämäkin selviää.

Ipana huiteli ämpärin ja pikku lapion kanssa metsän puolella määrätietoisesti. Paljon ainakin kiviä oli tarttunut matkaan lapioon. Maassa oli paljon hyvää hakkuu jätettä eli tuohta, sitä piti napata mukaan koska ne olivat hyvin kääriytyneitä. Niistä saisi loistavia tuohirullia ja sisään katajaniiniä, eli katajan kuorta. Toki tuotteiden piti kuivua ensin hyvin.

Kun saatiin laavu näkyviin, tuntui se edelleen viestivän uudenkarheutta. Paikalla oli myös siisti PuuCee, mutta se ei ollut esteetön (tarkoittaen luiskaa sinne). Puuliiteri oli siisti ja oli siellä puitakin hieman. Koska kävelymatka oli oletettua lyhyempi niin tehtiin tutkimusretki. Jatkettiin Kaarinanpolkua eteenpäin (sinisin merkein) koska se ohittaa laavun ja kuuluu reitin varrelle. Myös Mustijärven ihanan soistuvaa rantaa pengottiin karpaloiden toivossa. Ipanalla oli hauskaa kun tutkittiin kihokkeja ja upeita hämähäkkejä. Nähtiin yksi vesihämähäkkikin joka on ainoa myrkyllinen suomen hämähäkeistä. Oireet ovat yleensä verrattavissa ampiaisen pistoon. Raitarantuleita viihtyi myös täällä, ne onkin suhteellisen helppo havaita suuren kokonsa vuoksi (naaraat ovat ne kookkaimmat 😉 ).

”Ääääiiitiii onko jo nuunelii?!” kuului ipanan suusta joka oli jumittanut saappaansa vartamyötten kosteaan järven pientareeseen. On, kyllä nyt voi olla jo ruokahetki. Tulet virityksiin, pienennettiin jälleen halkoja jotta saa kerrasta tulen joka syttymään. Sekaan kuivaa tuohta pohjalle ja tulitikku käteen. Kunhan ilma kiertää altapäin niin tuli pääsee alkuun. Välillä on kiva sytytellä tulia vanhoilla tuluksilla, magnesiumtikulla tai tulimännällä. Välillä taas tulitikku on juuri se oikea kapine, kun tahtoo päästä helpolla. Eri tapojen käyttö on mukavaa ja hyvää treeniä, kepillä tulentekoon menee näissä hetkissä liikaa aikaa, se olkoot ihan oma maailmansa.

Evästelyyn käytettiin hyvin aikaa ja samalla popsittiin myös mustikoita jota löytyi maastosta kivasti lisukkeeksi nuudelille. Ipanalla lienee yhtä kiintoisia ruokayhdistelmiä kuin äidilläänkin. Nuudelit, ne on helpommat meidän ipanan syödä kun nuo musertaa paketissaan pieneksi ensin, sopii sitten kattilasta lusikoitavaksi. Aurinko hiveli kyllä mukavasti, ei aikataulun sanelemaa hoppua, näissä hetkissä tuntee olevansa ns.läsnä ihan itsenään.

Kun paikat oli siistitty ja tarpeeksi pohdittu miksi tulitikun pää on ruskea, miksi mustikassa on kara, miksi isin käsi on siistimpi kuin äidin tai miksi päiväkodissa on sisätossut, voitiin lähteä kohden autoa.

Hieman kuitenkin jatkettiin tietä eteenpäin jonka varteen autokin jäi. Sieniä kun oli tarkoitus myös kartoittaa. Muutama muukin oli samoilla asioilla liikkeellä tutkien tien vierustoja mahdollisten keltavahveroiden eli tutusti kanttarellien toivossa. Ipana puolestaan kailotti että isillä on hikiset sukat ja kotona meillä asuu Mörkö sekä Peto, myös nuudelin ja pullien syöminen tuli ilmoittaa vastaantulijoille. Muutama kanttarelli saatiin, ainakin leivän päälle iltapalla paistettuina, nam!

Mustijärven laavulle pääsee myös hieman pidemmän kaavan mukaan, jos lähtee kauniilta Haralanharjun näkötornilta. Haralanharjun parkkipaikalta lähtee opasteet kohti Mustijärveä. Silloin matkaa laavulle tulee 4,4km.

Seuraavaksi pääseekin kirjoittelemaan itä-Suomen retkestä ❤ Syksyisen tuoksuista alkavaa viikkoa kaikille!

 

Katajajärvi, lähilaavu tutuksi!

Syksy ja sateet saapuivat, ihanaa totesimme! Syksyn saapuminen mahdollistaa jälleen sienestyksen jos sataa vettä sopivasti, kiehtovat värit, syys myrskyt ja omasta mielestä se toinen paras aika retkeilyyn! Itse tykkään talvesta ja sen rauhasta, toki ipanan kanssa ollaan talvisin oltu kohteissa vuokratuvissa, ei teltassa..vielä.

Kesän helteet olivat kivat, mutta rinkka ja lapsenkantorinkka on kyllä kuumia yhdistelmiä silloin. Itikat saattoivat piinata, aurinkorasvaa piti laittaa jatkuvasti ja allergiat jylläsivät. No, onhan kesäretkeilyssä paljon hyvää tietenkin!

Nyt syksyllä meillä alkoi metsästyskausi ja ipana on saanut olla sopivissa hetkissä mukana. Sienestys ja marjastus onkin ihan huippua myös ja samalla voidaan helposti opetella lajeja. Kalastus on syksyllä myös erilaista ja meillä ainakin saalis ollut runsaampaa syksyllä ja monista vanha ”julma” perinnteinen tuulastus aika lähenee.

Mutta nyt Katajajärvelle! Pitkään aikaan ei olla oltu näin lähellä ja Katajajärven laavu oli jotenkin ihan unohtunut. Mukava laavu jonne tuollaisen itse kävelevän kanssa olisi helppoa lähteä. Laavulle pääsee helposti näin sulan maan aikaan, talvella ei kuitenkaan ilman nelivetoa tai maastoautoa laavulle niin helposti mentäisi tällä vaihtoehdolla jonka valitsimme nyt. Laavulle pääsee myös toista kautta ( Lamminrahkantie Kangasalan asemalta tultaessa,jonka ensimmäinen haarauma oikealle ja siitä kävellen Kaarinanpolun merkintöjä sähkölinjojen ali. Myös jos jatkaa lamminrahkan tietä ja Kääntyy Teljontielle, ajaen sen päähän, on mennyt ainakin joskus polku sähkölinjojen ali ja laavulle.),Googlen karttana Koska laavu on osa Kaarinanpolkua sinen pääsee myös sen reitistöjä myöden vaikka mistä. Moni paikallinen kulkee myös asutusalueen perukoilta laavulle.

 

Aamupalan jälkeen suunnattiin auton nokka kohden Kangasalaa ja menimme nyt osoitteeseen Kulonmaantie 331 josta laavulle kävelee noin 200m.

Ipana oli jo lähtiessä jälleen satalasissa ja ulkona virran purkaminen tuli paikalleen. Myös se että kohde oli meille nopeasti saavutettavissa oli plussaa. Ipanaa nauratti kun ajeltiin hiekkatietä, äiti oli kuulemma rallikuski. Todellisuudessa kyllä vauhti oli aika matelua… Sai väistellä isompia kiviä tiellä, vaikka ei ihan matalapohjainen auto olekkaan.

Mukana oli meillä perinteiset makkarat tällä kertaa ja jälkiruoka herkkuina keksiä ja vaahtokarkkia, mehulla höystettynä. Pikku usvainensade ripsutteli ja sai olla säänkestävää vaatetta päällä. Ei mitään kaatosadetta oltu lupailtu. Tarkoituksena oli nyt vain päästä tuulettumaan ja nauttimaan syksystä, samalla saisi katsella olisiko yhtään marjoja ja miltä laavu nykyään näytti.

Kun saatiin auto parkkiin törmättiin jännään härpäkkeeseen polun varrella. Hieman mysteeriksi jäi mikä laite on. Kyselyiden perusteella ilman joidenkin pitoisuuksien mittauksiin liittyisi jotenkin.

Edessä oli pikkuinen ylämäki joka aiheiutti pissahädän ipanalle, puskapissat siis ensimmäisenä. Lyhytkin matka voi olla sangen jännittävä kun maasto on liukas ja uusi kohde edessä, olisiko siellä kenties nyt vihdoin krokotiilejä? Puustoltaan alue on kangasmetsää ja vosi ajtella kangasrouskujen ainakin viihtyvän täällä!

Ikävä tuottaa pettymys, ei krokotiilejä. Laavulle kuljettaessa oli siis vielä ylämäen jälkeen alamäki, hieman kivien ja juurakkoinen. Todella lyhyt matka kuitenkin! Laavulla olikin pari ihmistä valmiina makkara puuhissa, käytiin moikkaamassa ja todettiin että ompas siistinä paikat  ja mitä reittejä tänne pääsee. Puuliiteri todettiin tyhjäksi (yksi iso pölli vain), muutama halko oli vielä laavussa.

Kierrettiin kaarinanpolkua oikealle ja vasemmalle laavulta ja tutkittiin miltä se maisemat näytti. Paljon löytyi ainakin ipanan herkkuja; juolukoita. Niitä sitten vedettiin naama sinisenä. Mutta koska krokotiiliä ei ollut, oli vaihtoehtoisesti sammakoita senkin edestä! Pieniä mustia sammakonpoikasia vilisi ympäriinsä! Aikaahan tähän saa kulumaan tuntitolkulla, eikä tarvi kävellä kuin muutamia satoja metrejä. Myös karpalon raakileita oli järven rannalla ja pohjanlumpeen kukkia ihailtavana.

Ipana tarmokkaasti hampaat juolukoista sinisenä totesi että voisi ottaa nyt jälkipalaksi makkaraa. Samalla isi sai alkaa kantojuhdaksi ja hopotihei, laavule matka vei! Laavulla on nyt hiillos ja lisättiin viimeiset puut nuotioon, kohta olikin sopivat makkara valkeat! Pari lenkkeilijää sujahti ohi iloisesti moikkaillen, suosittua seutua. Pian alkoi sataakkin kunnolla ja laavusta käsin sadetta oli kiva katsella. Mikäs siinä, ei kiirettä ja lämmintä syötävää ❤

 

Paikalla oli myös hyvät PuuCeet ja muuten puitteet olivat kohdallaan, kunhan puita olisi ollut puuliiterissä ja olisi ollut saha sekä kirves. Iso pölli olisi tosiaan ollut käsiteltävänä, mutta välineitä pilkkomiseen ei.

Oikeastaan tästä voisi melkein sanoa alkaneen syys retkeilyn, muutaman hirvikärpäsen kera. Tällainen öinen kohde höpöttely tänään 🙂 Vähän vielä Itä-Suomen ajatukset mielessä, Rastilan retkipäivä takana ja tekstit laahaa perässä, hieman hoppua ollut ilmeisimmin. Mutta syksyn pimeät yöt ovatkin nyt hyvää kirjoittelu aikaa, kera kaakao kupposten.

Mukavaa alkanutta viikkoa jokaiselle ❤ Isiäkin saa vähän hoputtaa että pysyy perässä!