sataa,sataa ropisee pili pili pom…. Pelkkää sadetta,siihenhän on totuttu tässä marraskuun aikana,eikä loppua tunnu näkyvän. Mieli saatta yhdellä jos toisella vetää melankoliaan ja tekisi mieli vaan pysyä peiton alla. Mutta arki on pakko rämpiä eteenpäin,aikaisine herätyksineen,päiväkoteineen,töineen,kuraisine autoineen,kauppareissuineen,pöpöineen,siinä osa ihan sitä tavallista arkea. Joskus sekin tuntuu pimeydessä yhdeltä selviytymis sesssiolta. valon vaikutus on ihmiseen yllättävän suuri,toki on ihmisiä jotka uivat kuin kalat vedessä tässä pimeydessä. Mutta meillä esimerkiksi toinen koirista kärsii kaamos masennuksesta ja kaipaa vierihoitoa.
Päätimme kaiken pimeyden keskellä suunnata tällä kertaa entuudestaan tuttuun kohteeseen seitsemisen kansallispuistoon. Koska kyseessä oli arki päivä niin nappastiin jälleen mummo mukaan tuulettumaan.
Seitsemisen kansallispuisto on yksi etelä-suomen tunnetuimpia ja todella monipuolinen. Alueella on hieno luontokeskus ja Koveron perinnetila sekä ne lukuisat luontopolut tulipaikkoineen. Reittivalinnoissa on huomioitu myös niin pyörätuolilla kulkevat ja pikkulapsiperheet (osa Multiharjun aarniometsäpolusta, Koveron kruununmetsätorpan pihapiiri, Pitkäjärven eteläpuolen polkupyörätie ja osa Soljasten suoluontopolusta sopii näihin). Myös pyöräilyyn ja melontaan on reittejä valmiina. Suurin osa reiteistä on rengasreittejä,mutta Pirkan taival kulkee osittain myös näissä maisemissa. Reittejä pystyy yhditelemään myös mielstäni kivasti. Talvisin pääsee hiihtämään ja lumikenkäilemäänkin hyvin! Ainoa harmillinen puoli on että itse luontokeskus sulkee ovensa talveksi. Luontokeskuksella on nimittäin ilmainen sisäänpääsy,ravintola ja majoitustila sekä auditorio. Tänne muistaa itsekkin monesti tehneensä koulusta luokkaretkiä ja kohde onkin siihen loistava!
Alla kuvissa luontokeskus ja Koveronperinnetilaa. hieman näin synkän näköisinä.
Tampereelta Seitsemiseen hurauttaa hieman reippaassa tunnissa ja opasteet ovat hyvät (Tampere-Ylöjärvi-Kuru-Poikelluksen kylä-Seitsemisentie). Nyt tie oli ainkin sateista huolimatta hyvässä kunnossa. Hirvestys ajan vuoksi sai olla tarkkana ja huomata myös asiasta varoittavat merkit tiellä.
Päästyämme Seitsemisen luontokeskuksen pihaan kello läheni jo yhtä,tihkusade ei halunnut tänäänkään ilmisesti hellittää,mutta happi hyppely aarnimetsässä tekisi hyvää. Harmillista että luontokeskus olikin jo sulkeutunut( enpä huomannut netistä asiaa tarkistaa) ja vaipan vaihto piti tehdä autossa jo totuttuun rivakkaan tyyliin. Siksipä teippivaipat ovatkin retkillä helpommat.
Dääm,luontokeskus olikin jo kiinni,vaippa hommat autossa siis.
Jatkettiin ajamista tietä eteenpäin ja saavutimme kauniiden maisemien halki ajellessa Multiharjun parkkipaikaan (Jaulintie) josta päästään aarnimetsään. Ajaessa ohitimme myös Koveron perinnetilan jonka jälkeen lähellä onkin Jaulintien risteys,kääntyminen vasemmallepäin. Ainakin marjatilan kyltti näkyy hyvin 😉 Sitten vaan suoraan ja multiharjun P paikka näkyy vasemalle osoittaen.
Alue jolla liikuimme on rajoitus osaa,eli polulla tulee pysyä jotta maaperä ja luonto pysyy kunnossa. Ipana oli sipannut onneksi ajettaessa Tampereelta toviksi,vaikka olikin ihan ylikierroksilla ja jo eilisestä asti puhunut retkestä ja rinkkailusta. Minä itte oli tänään päättänyt todellkin mukana;minä itte kävelee,minä itte tahtoo rinkkaa,minä itte tahtoo mehua,minä itte ottaa tumput pois. No,onneksi oli aikaa ja äiti osannut varautua hikoiluun sekä hyviin eväisiin.
Päälle pukeminen olikin mysteeri puuhaa jälleen,lähinnä ipanan suhteen,ettei olisi liian kuuma tai liian viileä. Juurikin siksi että ipana välillä juoksee tuhatta ja sataa ja sitten istuu rinkanssaan. Pikku tihkusade kaupanpäälle. Mutta ompahan sitä ”ennen vanhaankin” selvitty ilman mitään goretxeja,pelkissä tuohivirsuissa paineltiin (selitti oma mummoni kun vielä eli ❤ ) Päädyttiin jälleen kerros pukeutumiseen,ohut pitkähihainen body,sukkikset,merinovilla haalari ja haalari joka pitää vettä jonkinverran ja jonka vuori sisältä oli irroitettu.. ohuet tumput ja vuorelliset kuratumput sekä tukevat goretx kengät ja hengittävä pipo. Tämän pukemisen jälkeen hikinen mamma 😛 Autossa toki pelkässä merinohaalarissa oli pidempi matka körötellä,mummon lukiessa satuja näppärästi.
Juokseminen aloitettu. Ipanan suurin haave olisi nähdä mäyrä,no se nyt ei ihan toteutunut vaikka aarnimetsässä olikin aikoinaan mäyriä asustellut. Sillä olikin ”minä itte” kohtauksen iskiessä hyvä houkutella eteenpäin,kun ”minä itte” ipana tahtoi jäädä polvilleen leikkimään kävyillä keskelle polkua. Muutama kantoliinassa ja manducassa vauvaa kuljettavaa vanhempaakin kipitti ohi iloisesti morjestellen.
Satoja vuoisia vanhat aihkimännyt tekevät kyllä lähtemättömän vaikutuksen ja niiden tarinat olisi ihana pystyä kuulemaan. Näitäkin metsiä ovat metsäpalot käsitelleet ja näin luonto saanut omanlaisen uudistumisen,joka edesauttaa eri-ikäisen metsän syntyä. Aihkimännyt ovatkin ihmeellisiä myös lapsen silmin katsottuna,kilpikaarnaisia ja oksat jossain korkeuksissa. Kelopuita on reitin varrella myös sopivasti polun vieressä jossa meidän pikku eräipana pääsi niitäkin koputtelemaan virne naamalla. Kelopuu sinänsä onkin jo kiinnostavampi aihe,kelopuuksi voidaan laskea pystyyn kuollut mänty joka on 300-800 vuotta vanha. Kelon kaunis harmaa väri puolestaan tulee sinistäjä sienestä.
Polulla tulee vastaan rappuset sekä pitkospuuta. Siihen tyssää siis pyörillä kulkevan reitti. Vaikka reittiä lähtisi kulkemaan myötäpäivään viittojen vastaisesti niin matka pitkos alueelle on suunnilleen sama. Mutta,nähtävää on tässä vanhassa metsässä kuitenkin ja siellä voi aistia paljon ja kokeilla eri luonnon elementtejä sitä häiritsemättä. Tämän rengasreitin pituus on 1,8km mutta aikaa siihen saa kyllä kulimaan kun ihmettelee metsää ja kasveja,sekä hyvällä säkällä harvinaisia lintujakin. Tällä kertaa bongattiin pari korppia ja kuusitiaisia. Valkoselkätikkaa tai sitä himoittua mäyrää ei nähty. Multiharjun aarnipolku reitiltä lähtee myös viitoitettuja opasteita muille reiteille.
Eräipana karjui iloiseti juostessaan ”paljon onneeaaa vaan” ja kaatui ihan kunnolla,siinä sitten keräiltiin havunneulasia suusta ja siirryttiin pitkospuille. Näin satella sai olla taas tarkkana,mummo myös että ei liukastu. Pikku tihkusade tuntui onneksemme jäävän parkkipaikalle,ehkä sinne puuceen puolelle. Metsään ei sade niin helposti pääse läpikään. Jälleen lapsi oppi uutta,suopursu haisee iskältä!
Maastossa oli siis myös suo aluetta ja pari karpaloa bongattiin pitkosten kyljestä. Ulkoilu rauhaksiin ja mukavalla polulla teki kyllä hyvää,mummollekkin. Jonkin verran nousua kyllä maastossa on ja mummo sekä ipanakin otti ne rauhallisemmin. Mummo tosin lipsahti kunnolla kuraan ja lyhyt vartisen kegän suu hörppäsi kunolla vettä. Onneksi mummon repussa oli villasukat ja itelä pari tyhjää hedelmäpussia ipanan rinkassa. Ei muuta kun märkä sukka pois,villasukka tilalle,pussi jalkaan ja sitten kenkä. Tilanne hoidettu 🙂
Multiharjun aarnipolulla ei ole siis tulipaikkaa joten oli suunniteltu että hoidetaan ruokailu puoli luontokeskuksen pihassa olevassa katoksessa. Ajellessa takaisin luontokeskukselle pysähdyin kurkkaamaan vielä kirkaslammen tulipaikan ja samalla bongattiin vielä läjä suppilovahveroitakin! Jatkettiin kuitenkin luontokeskukselle kuten oli suunniteltu. Luontokeskuksen ulkokatos on hyvin huolettu,puuvarastossa puita,kierrätys ja roskapiste,ulko wc.t löytyy ja parit suuret pydät & penkit. Siinä pihassa on myös tällaisten eräipanoiden makuun leikkipaikka. Puusta veistetty karhu oli kyllä hieman pelottava suuren eräipanan mielestä näin pimeän laskeutuessa. Mutta hämähäkkikeinu oli enemmän kuin jees ja oletusasrvoisesti luonnon rauha järkkyi ilon kirkaisuista. Muita retkeilijöitä ei paikalla näkynytkään. Pari paikalla ollutta autoakin olivat kadonneet,hiljaisuus ilman meitä oli aivan musiikkia korville.
Puut oli hieman nahkeita,hieman sai kutistaa niitä että saadaan kerrasta tuli roihuamaan,eikä tarvi koko päivää kökkiä ja mietiä syttyykö isommat puut. Uteliaita talitinttejä ilmaantui heti paikalla katsastelemaan olisiko jotain muonitusta luvassa. Pikku tihku hieman kasvoi ja alkoi olla jo entistä hämärämpää. Tulen loimutessa oli jotenkin ihanan rauhallinen olo. Pimeys ei haitannut kenenkään oloa;mummo ja ipanakin tuijottelivat nyt vain tulta ja kaikken oli lämmin. Ipanan ruoka lämpeni nopeasti kattilassa ja jälkiruuaksi oli makkaraa ja muumikeksiä ja mandariinia ja omenaa ja ja paljonko tuohon lapseen mahtuu ruokaa?!
Hyvin syötyä oli aika lähteä ajelemaan kohti Tamperetta ja sitä ennen vielä vaihtaa vaippaa autossa. Sai olla kyllä jälleen tarkkana pimeydessä ajellessa,katsella nokkaa pidemmälle ja tienvieriä. Pikkuinen eräipanakin nukahti hetkeksi makkara huuruissaan tuhisten. Kotiin oli kiva viedä sieniäkin ison keiton verran tuliaisena 🙂
Luontoa syleilevin marraskuisin terkuin eräipana & äippänsä
ERÄIPANA 