Rakkaus Itä-Suomen korpiin syttyi. Mies,vauva,4 teiniä ja kaksi koiraa jäävät kotiin. ”paska mutsi fiiliksiä ja paljon oppia itsestäni”

(Kuvat tältä kyseiseltä 2017 vaellus reissulta)

Kauan kauan sitten oli nuori nainen. Hän kulki ristiin rastiin siellä ja täällä,vaelteli ja koki hienoja asioita,huolehtien vain itsestään. Pohti välillä että:ompas nyt haasteellista pakata,miten sitä pärjää näillä vaatteilla,mitä sitä söisin,onkohan siellä sopivaa telttapaikkaa,riittääkö rahat uuteen makuupussiin ja mitenhän aikataulun. Mutta koitti päivä että tämä nainen kasvoi ja kasvoi ja kasvoi,kunnes perheeseen tuli vauva! Olihan siinä jo neljä lasta ollut muutaman vuoden kuvioissa mukana,mutta ne olivat jo isoja (viittaus miehen lapsiin ❤ ). Kas näin muuttui helppo ja huoleton retkeily.

Olin siis tottunut vaeltelemaan yksikseni tai jonkun ystävän/miehen kanssa,niinkuin moni muukin nainen tässä maassa. Perhe oli kuitenkin se mitä halusi ja onnekseni sellaisen sain. Sitä ei ihan heti ollut tajunnut miten paljon pieni vauva ja perheellistyminen vaikuttaa totaalisesti kaikkeen. Nyt oli joku muu joka määrittää sinun aikataulut ja tekemiset. Se ei kuitenkaan harmittanut pennin vertaa,oma pieni lapsi oli unelmien täyttymys ja ne suurimmat pelotkin joutui kohtaamaan lasten teho-osastolla alkumetreillä,selviytyen kaikesta ja entistä kiitollisempana,nöyrempänä elämää kohtaan.

Kävi kuitenkin niin että Sasta samaisena syksynä tarjosi mahdollisuuden lähteä viideksi päiväksi Itä-Suomeen,Lieksaan,aivan Suomen ja Venäjän rajan pintaan. Koskaan en ollut tuolla ilman suunnalla ollut vaeltamassa ja kiinnostus poltteli. Mutta kotona oli kahdeksan kuukauden ikäinen lapsi,koirat,lapset ja mies. Mitehän soppa keittyisi jos äiti olisi muutaman päivän poissa? Miten sitä itse kestäisi olla erossa tuosta pienestä ihmeestä,josta myöhemmin kasvoi erä ipana.

Miehen kanssa käytiin keskustelua pari päivää ja mietittiin miten homma onnistuisi ja kuka voisi olla apuna arjessa pikku refluksi vauvan kanssa (mummo ❤ ). Miehellä oli onnekseni vankkaakin vankempi kokemus vauvojen hoidosta,joten sen suhteen ei pelottanut. Mieheni kokemus toi suunnatonta helpotusta omaan äitiyteen oppimisessa ja jännittämisessä. 

 

Mies sanoi melko suoraan että lähde hyvä nainen pikku vaellukselle,olet sen tarpeessa. loppujen lopuksi olin melko väsynyt mamma,vaikka oli tottunut valvomiseeen ja epäsäännölliseen elämän rytmiin kolmivuorotyön takia. Kroppa oli väsynyt ja mieli alun koettelemusten jälkeen. Päätös oli että lähden Sastan matkaan ja koitan rentoutua erämaassa.

Päivä jolloin oli lähtö on jäänyt ikuisesti mieleen,itku oli aika kauhea ja melkein koko ajomatka meni itkekellen,muutamn kerran meinasin kääntyä jo takaisin. Huono äiti fiilis oli iskenyt oikein kunnolla. Ensimmäisenä yönä Hyvärilän leirintäalueen saunassa avauduinkin asiasta toiselle,vanhemmalle naiselle ja se helpotti kun joku kuunteli kertoen omia kokemuksiaan. Rauhallisempana menin nukkumaan ja odottelin seuraavan aamun lähtöä,todeten että ompas Lieksassa kylmä näin kesäkuun alussa.

Aamulla tutustuin kanssa kulkijoihin näennäisesti. Sai päättää lähteekö yksin suunnistamaan ja kulkemaan tuota muutaman päivän reittiä,yöt vietettäisiin aina yhdessä ja tapaaminen leiriytymis paikalla olisi aina iltapäivästä. Iltaisin olisi asiantuntija luentoja,telttasaunaa,evästelyä,harjoituksia etc. Päädyin ratkaisuun että ainakin osan ajasta kulkisin jonkun muun völjyssä ihan turvallisuuden nimissä,yksin erämaassa olisi hieman liian jännää pitkästä aikaa. Kartta ja kompassi kyllä jotenkin kyllä onnistuu käytössäni,mutta näissä erämaissa vosi kyllä mennä pupu pöksyyn.

Päivä kului yllättävän hyvin,välillä kun oli vielä puhelimessa kenttiä laitoin viestiä kotiin miten menee. Bussi kuljetti meidät pois Hyvärilän leirintäalueen helppouksista ja pääsimme tutustumaan Itä-Suomen upeaan luontoon!  Matka alkoi Loso-Teerisuon alueelta joka on Kuhmon puolella ja siitä sitten hilppasteltaisiin reippaat 50km johonkin Nurmeksesta ylöspäin Mujejärven yläpuolelle (lososuo-teerisuon soiden suojelualueelta pääsisi myös hiidenportille  🙂 Mujejärven alueesta löyty myös hyviä vinkkejä esim luontoon.fi sivuilta ). Kotona kaikki on mennyt hyvin ja käskettiin lopettaa turha murehtiminen ja koittaa opetella uusia asioita metiköissä. Vaellus tapahtui kaikkien polkujen ulkopuolella,umpi mettsässä. Esimmäisen päivän yhteinen aloitus taukopaikka oli ainoa laavullinen. Siellä sovittiin kuka mitenkin kulkee;kenenkanssa,kenellä on toimivia gps laitteita,kuka lähtee yksin,kuka ”korpi Jaakon” tai muun asiantuntian matkaan. käytiin läpi miten toimitaan jos tapahtuu onnettumuus ja kuka etsisi eksyneet.

Karhun jälkiä

Ensimmäisen päivän osuus oli melko paljon pelkkää nousua ja aika hiki siinä tuli! Onneksi oli vettä mukana ja pikku puroja virtasi metsissä. Tässä kohtaa mainittakoon että veden puhdistin olisi ollut kova juttu kyllä. Toinen asia minkä olisin itse voinut tehdä toisin olsi ollut korkeavartisest vaelluskengät jalkaan.

Illan saapuessa ja leiripaikalle päästyä oli kyllä aika naatti. ei muuta kun teltta kasaan ja väsäämään nuotiolle iltapalaa. Totaali simahdus tapahtui miettien sitä pientä kotona,”muutaman” kyyneleen kera. Puhelimesta oli jo kentät päivän aikana kadonneet erämaan syövereihin,varmaan sinne missä karhu oli penkonut muurahaiskekoa ja raapinut puuta. toinen löytyö oli hirven kallo ja eräs Hollantilainen oli löytänyt komeat hirven jättösarvet.

Seuraava päivä oli erittäin soinen. Siinä suossa sitten hulahdin kunnolla napaan asti ja fiksuna naisena puhelin sitten oli ollut housun taskussa,vaan eipä ollut enään. Yhteydenpito väline jäi siis sinne minne ei todellakaan kuuluisi. Onneksi en ollut yksin,siittä suosta painava rinkka selässä ei olisi noustukkaan. siitä oppina myös se että rinkan yläosassa tms on hyvä roikkua valmentajan pilli täallaisilla hetkillä. housut onneksi kuivui puolessa tunnissa,mutta jalat saivat muovipussi hoidon sitten tälle päivälle+rakkoja. Ikävä oli taas kova ja etenkin kun ei ollut mahdollisuutta laittaa vaikka viestiä mahdollisuuden mukaan tuntui pahalta. Sain toki kuitenkin ilmoitettua että puhelin on nyt poissa pelistä ja kenelle voisi soittaa reissun aikana jos jotain sattuisi.

Pari seuraavaa päivää olivat muuten kyllä mahtavia,ellei ikävän tunteita lasketa. ilma oli sopivan lämmin,joillakin osuuksilla jopa ehkä liian kuuma. Luennot iltaisin nuotion ympärillä samanhenkisten ihmisten kanssa olivat enemmän kuin hyviä! Itseäni kiiinnosti erityisesti kaikki talviretkeilyyn liittyvät asiat. Niisähän tuo ”korpi Jaakko” olikin mies paikallaan kertomaan.

Kaikkea villiyrteistä-varuste huoltoon käytiin iltojen ja päivien aikan kävellessä oli hyvä jututtaa konkareita. Siinä välillä ehti kalastamaan pikku suo lammissa ja muutama musta ahven sieltä saatiin. Telttasaunan lämmöissä oli viimeisenä iltana haika mukava saada kuonat pois ja pulahtaa kylmään järveen. Illalla istuin pitkään vielä ulkona miettimässä maailman menoa ja tyynen järven yli lenteli kauniisti muutama joutsen.

Aamulla ei ollut kuin kymmenisen kilometriä paikkaan josta bussi meidät nouti. Silloin sai jälleen ilmoitettua että bussissa ollaan matkalla kohti leirintäaluetta jossa auto odotti. Sitten vasta tajusin että kappas,mites sitä ajellaan Tampereelle kun navigaattori oli puhelimessä 😀 Onneksi oli autossa sentään Suomen kartta perinteisesti mukana. Myös illan freeseys oli kumma kyllä ehtinyt haihtumaan.

Kotiin ajoin yhden pysähdyksen taktiikalla,hyvin sekaisin tuntein. Toisaalta olin järkyttävän iloinen että lähdin pikku vaellukselle paikkaan josta olin pitkään ollut kiinnostunut ja halusin oppia uusia erätaitoja,joita voisin jakaa muille eteenpäin. Toisaalta kärsin kuitenkin tunteesta että olin erossa niin pienestä lapsesta ja jätin miehen tuon lauman kanssa,itsekäs olo,minä edellä vaikka tunne oli muuta. 

Kotiin päästyäni purskahdin itkuun ja sain pikkuisen syliin taas. Oli siinä tovi että sai itsensä kasattua ❤ Näin vajaa pari vuotta tuosta kuluneena voin ajatella että oli hyvä että lähdin,koska opin itsestäni tuossa paljon. Myös rakkaus Itä-Suomeen oli syntynyt ja eräipana saa nyt osansa siitä 😉 

Huomenna alkaa uusi jännitys kun käsi leikataan isosti. Tietoa ei ole kuinka kauan joutuu olemaan paketissa ja miten kuntoutus aloitetaan,joten saattaa olla hetken hiljaisempaa retkeilyn ja kirjoittelun saralla. Ellei opettele yksikätisiä taktiikoita..tai laita miestä hommiin 😀 Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja raikkaita ulkoilu ilmoja!

Marraskuun pimeä,tihkuinen, Seitseminen!

 

sataa,sataa ropisee pili pili pom…. Pelkkää sadetta,siihenhän on totuttu tässä marraskuun aikana,eikä loppua tunnu näkyvän. Mieli saatta yhdellä jos toisella vetää melankoliaan ja tekisi mieli vaan pysyä peiton alla. Mutta arki on pakko rämpiä eteenpäin,aikaisine herätyksineen,päiväkoteineen,töineen,kuraisine autoineen,kauppareissuineen,pöpöineen,siinä osa ihan sitä tavallista arkea. Joskus sekin tuntuu pimeydessä yhdeltä selviytymis sesssiolta. valon vaikutus on ihmiseen yllättävän suuri,toki on ihmisiä jotka uivat kuin kalat vedessä tässä pimeydessä. Mutta meillä esimerkiksi toinen koirista kärsii kaamos masennuksesta ja kaipaa vierihoitoa.

Päätimme kaiken pimeyden keskellä suunnata tällä kertaa entuudestaan tuttuun kohteeseen seitsemisen kansallispuistoon. Koska kyseessä oli arki päivä niin nappastiin jälleen mummo mukaan tuulettumaan.

Seitsemisen kansallispuisto on yksi etelä-suomen tunnetuimpia ja todella monipuolinen. Alueella on hieno luontokeskus ja Koveron perinnetila sekä ne lukuisat luontopolut tulipaikkoineen. Reittivalinnoissa on huomioitu myös niin pyörätuolilla kulkevat ja pikkulapsiperheet (osa Multiharjun aarniometsäpolusta, Koveron kruununmetsätorpan pihapiiri, Pitkäjärven eteläpuolen polkupyörätie ja osa Soljasten suoluontopolusta sopii näihin). Myös pyöräilyyn ja melontaan on reittejä valmiina. Suurin osa reiteistä on rengasreittejä,mutta Pirkan taival kulkee osittain myös näissä maisemissa. Reittejä pystyy yhditelemään myös mielstäni kivasti. Talvisin pääsee hiihtämään ja lumikenkäilemäänkin hyvin! Ainoa harmillinen puoli on että itse luontokeskus sulkee ovensa talveksi. Luontokeskuksella on nimittäin ilmainen sisäänpääsy,ravintola ja majoitustila sekä auditorio. Tänne muistaa itsekkin monesti tehneensä koulusta luokkaretkiä ja kohde onkin siihen loistava!

Alla kuvissa luontokeskus ja Koveronperinnetilaa. hieman näin synkän näköisinä.

 

 

Tampereelta Seitsemiseen hurauttaa hieman reippaassa tunnissa ja opasteet ovat hyvät (Tampere-Ylöjärvi-Kuru-Poikelluksen kylä-Seitsemisentie). Nyt tie oli ainkin sateista huolimatta hyvässä kunnossa. Hirvestys ajan vuoksi sai olla tarkkana ja huomata myös asiasta varoittavat merkit tiellä.

Päästyämme Seitsemisen luontokeskuksen pihaan kello läheni jo yhtä,tihkusade ei halunnut tänäänkään ilmisesti hellittää,mutta happi hyppely aarnimetsässä tekisi hyvää. Harmillista että luontokeskus olikin jo sulkeutunut( enpä huomannut netistä asiaa tarkistaa) ja vaipan vaihto piti tehdä autossa jo totuttuun rivakkaan tyyliin. Siksipä teippivaipat ovatkin retkillä helpommat.

Dääm,luontokeskus olikin jo kiinni,vaippa hommat autossa siis.

Jatkettiin ajamista tietä eteenpäin ja saavutimme kauniiden maisemien halki ajellessa Multiharjun parkkipaikaan (Jaulintie) josta päästään aarnimetsään. Ajaessa ohitimme myös Koveron perinnetilan jonka jälkeen lähellä onkin Jaulintien risteys,kääntyminen vasemmallepäin. Ainakin marjatilan kyltti näkyy hyvin 😉 Sitten vaan suoraan ja multiharjun P paikka näkyy vasemalle osoittaen.

Alue jolla liikuimme on rajoitus osaa,eli polulla tulee pysyä jotta maaperä ja luonto pysyy kunnossa. Ipana oli sipannut onneksi ajettaessa Tampereelta toviksi,vaikka olikin ihan ylikierroksilla ja jo eilisestä asti puhunut retkestä ja rinkkailusta. Minä itte oli tänään päättänyt todellkin mukana;minä itte kävelee,minä itte tahtoo rinkkaa,minä itte tahtoo mehua,minä itte ottaa tumput pois. No,onneksi oli aikaa ja äiti osannut varautua hikoiluun sekä hyviin eväisiin.

Päälle pukeminen olikin mysteeri puuhaa jälleen,lähinnä ipanan suhteen,ettei olisi liian kuuma tai liian viileä. Juurikin siksi että ipana välillä juoksee tuhatta ja sataa ja sitten istuu rinkanssaan. Pikku tihkusade kaupanpäälle. Mutta  ompahan sitä ”ennen vanhaankin” selvitty ilman mitään goretxeja,pelkissä tuohivirsuissa paineltiin (selitti oma mummoni kun vielä eli ❤ ) Päädyttiin jälleen kerros pukeutumiseen,ohut pitkähihainen body,sukkikset,merinovilla haalari ja haalari joka pitää vettä jonkinverran ja jonka vuori sisältä oli irroitettu.. ohuet tumput ja vuorelliset kuratumput sekä tukevat goretx kengät ja hengittävä pipo. Tämän pukemisen jälkeen hikinen mamma 😛 Autossa toki pelkässä merinohaalarissa oli pidempi matka körötellä,mummon lukiessa satuja näppärästi.

Juokseminen aloitettu. Ipanan suurin haave olisi nähdä mäyrä,no se nyt ei ihan toteutunut vaikka aarnimetsässä olikin aikoinaan mäyriä asustellut. Sillä olikin ”minä itte” kohtauksen iskiessä hyvä houkutella eteenpäin,kun ”minä itte” ipana tahtoi jäädä polvilleen leikkimään kävyillä keskelle polkua. Muutama kantoliinassa ja manducassa vauvaa kuljettavaa  vanhempaakin kipitti ohi iloisesti morjestellen.

Satoja vuoisia vanhat aihkimännyt tekevät kyllä lähtemättömän vaikutuksen ja niiden tarinat olisi ihana pystyä kuulemaan. Näitäkin metsiä ovat metsäpalot käsitelleet ja näin luonto saanut omanlaisen uudistumisen,joka edesauttaa eri-ikäisen metsän syntyä. Aihkimännyt ovatkin ihmeellisiä myös lapsen silmin katsottuna,kilpikaarnaisia ja oksat jossain korkeuksissa. Kelopuita on reitin varrella myös sopivasti polun vieressä jossa meidän pikku eräipana pääsi niitäkin koputtelemaan virne naamalla.  Kelopuu sinänsä onkin jo kiinnostavampi aihe,kelopuuksi voidaan laskea pystyyn kuollut mänty joka on 300-800 vuotta vanha. Kelon kaunis harmaa väri puolestaan tulee sinistäjä sienestä.

Polulla tulee vastaan rappuset sekä pitkospuuta. Siihen tyssää siis pyörillä kulkevan reitti. Vaikka reittiä lähtisi kulkemaan myötäpäivään viittojen vastaisesti niin matka pitkos alueelle on suunnilleen sama. Mutta,nähtävää on tässä vanhassa metsässä kuitenkin ja siellä voi aistia paljon ja kokeilla eri luonnon elementtejä sitä häiritsemättä. Tämän rengasreitin pituus on 1,8km mutta aikaa siihen saa kyllä kulimaan kun ihmettelee metsää ja kasveja,sekä hyvällä säkällä harvinaisia lintujakin. Tällä kertaa bongattiin pari korppia ja kuusitiaisia. Valkoselkätikkaa tai sitä himoittua mäyrää ei nähty. Multiharjun aarnipolku reitiltä lähtee myös viitoitettuja opasteita muille reiteille.

 

Eräipana karjui iloiseti juostessaan ”paljon onneeaaa vaan” ja kaatui ihan kunnolla,siinä sitten keräiltiin havunneulasia suusta ja siirryttiin pitkospuille. Näin satella sai olla taas tarkkana,mummo myös että ei liukastu. Pikku tihkusade tuntui onneksemme jäävän parkkipaikalle,ehkä sinne puuceen puolelle. Metsään ei sade niin helposti pääse läpikään. Jälleen lapsi oppi uutta,suopursu haisee iskältä!

 

Maastossa oli siis myös suo aluetta ja pari karpaloa bongattiin pitkosten kyljestä.  Ulkoilu rauhaksiin ja mukavalla polulla teki kyllä hyvää,mummollekkin. Jonkin verran nousua kyllä maastossa on ja mummo sekä ipanakin otti ne rauhallisemmin. Mummo tosin lipsahti kunnolla kuraan ja lyhyt vartisen kegän suu hörppäsi kunolla vettä. Onneksi mummon repussa oli villasukat ja itelä pari tyhjää hedelmäpussia ipanan rinkassa. Ei muuta kun märkä sukka pois,villasukka tilalle,pussi jalkaan ja sitten kenkä. Tilanne hoidettu 🙂

Multiharjun aarnipolulla ei ole siis tulipaikkaa joten oli suunniteltu että hoidetaan ruokailu puoli luontokeskuksen pihassa olevassa katoksessa. Ajellessa takaisin luontokeskukselle pysähdyin kurkkaamaan vielä kirkaslammen tulipaikan ja samalla bongattiin vielä läjä suppilovahveroitakin! Jatkettiin kuitenkin luontokeskukselle kuten oli suunniteltu. Luontokeskuksen ulkokatos on hyvin huolettu,puuvarastossa puita,kierrätys ja roskapiste,ulko wc.t löytyy ja parit suuret pydät & penkit. Siinä pihassa on myös tällaisten eräipanoiden makuun leikkipaikka. Puusta veistetty karhu oli kyllä hieman pelottava suuren eräipanan mielestä näin pimeän laskeutuessa. Mutta hämähäkkikeinu oli enemmän kuin jees ja oletusasrvoisesti luonnon rauha järkkyi ilon kirkaisuista. Muita retkeilijöitä ei paikalla näkynytkään. Pari paikalla ollutta autoakin olivat kadonneet,hiljaisuus ilman meitä oli aivan musiikkia korville.

Puut oli hieman nahkeita,hieman sai kutistaa niitä että saadaan kerrasta tuli roihuamaan,eikä tarvi koko päivää kökkiä ja mietiä syttyykö isommat puut. Uteliaita talitinttejä ilmaantui heti paikalla katsastelemaan olisiko jotain muonitusta luvassa. Pikku tihku hieman kasvoi ja alkoi olla jo entistä hämärämpää. Tulen loimutessa oli jotenkin ihanan rauhallinen olo. Pimeys ei haitannut kenenkään oloa;mummo ja ipanakin tuijottelivat nyt vain tulta ja kaikken oli lämmin. Ipanan ruoka lämpeni nopeasti kattilassa ja jälkiruuaksi oli makkaraa ja muumikeksiä ja mandariinia ja omenaa ja ja paljonko tuohon lapseen mahtuu ruokaa?!

Hyvin syötyä oli aika lähteä ajelemaan kohti Tamperetta ja sitä ennen vielä vaihtaa vaippaa autossa. Sai olla kyllä jälleen tarkkana pimeydessä ajellessa,katsella nokkaa pidemmälle ja tienvieriä. Pikkuinen eräipanakin nukahti hetkeksi makkara huuruissaan tuhisten. Kotiin oli kiva viedä sieniäkin ison keiton verran tuliaisena 🙂

Luontoa syleilevin marraskuisin terkuin eräipana & äippänsä 

Metsästys;ajatuksia,kommetteja,kysymyksiä.

Aluksi,tekstin aivan lopussa pari pientä kuvaa metsästetyistä lintu eläimistä. Joten jos ne tekevät pahaa niin tämä tiedoksi 🙂

Yleensä en julkaise tai edes ota kuvia sen kummemmin saaliista,henk.koht en näe sille arvoa. Muuten ihan luontokuvilla höystettyä kirjoitusta aiheesta joka on puhututtanut monesta eri näkökulmasta. Aika paljon omaa elämän ”historiaa” tässä tämän puitteissa tuli käytyä 🙂

 

Omaa metsästys elämäntapaa on välillä joutunut avaamaan syvemminkin lähiaikoina kuin ennen. Asiaan on vaikuttanut osittain myös tuon pikku ipana. Kysymyksiä on tullut niin posititiivisesi kuin negatiivisesti kiinnostuneilta vanhemmilta ja kaikelta siltä väliltä.  Etenkin siitä miten lapselle ”tyrkytetään” aseen käyttöä on särähtänyt omaan korvaan ikävällä tavalla  tai ”metsästäjät haluaa vain tappaa”. Mutta myös on tullut kysymyksiä ”miten lapsi on mukana tai onko mukana”,”syökö lapsi riistaa?”. Toki myös ihmisiä on kiinnostanut miksi minä (ja vielä nainen) metsästän ja miten olen kiinnostunut koko asiasta alunperin,jos asia on tullut puheeksi.

Eli lähdetäämpä alusta. Olen siis kotoisin maalta,siellä omassa lapsuudessani oli luontevaa että ihmiset metsästivät,kalastivat ja poimivat marjoja sekä sieniä (kuullostaa nyt ihan kivikaudelta). Omassa kodissa isä oli ja on edelleen innokas metsästäjä ja meillä syötiin paljon itse pyydettyä riistaa (+kalaa runsaasti verkoista,pilkillä,virvelöiden ympäri vuoden). Tähän asiaan todellakin kasvoi ajattelematta sen  olevan mitenkään ihmeellistä. Pienenä tyttönä autoin isää aseiden putsaamisessa ja isä kertoi aseista ja miten niitä tulee käsitellä/ säilyttää tai kuljettaa turvallisesti. Myös vastakaarijousi tuli tutuksi ja sillä sai harjoitella aikuisten kanssa. Erityisesti turvallisuutta korostettiin aina kun aseiden kanssa oltiin tekemisissä. Muistan monia kauhutarinoita edelleen mitä vanhemmat kertoivat onnettomuuksista mitä huolimattomuus voi aiheuttaa. Myös muusta asieden käytöstä toisiin tarkoituksiin puhuttiin,miksi esimerkiksi poliisilla on työssään ase ja miksi se heillä on. Miten harkiten heidän sitä tulee ääri tilanteissa käyttää.

 

Metsästys jatkui oman rinnakkaisluvan hankinnan jälkeen ja hirvipassissa sai olla mukana myös. Kuitenkin itse koin että oma vahvuus ja kiinnostus on lintujen metsästyksessä. Linnut ja metsässä liikkuminen oli tullut siten jo tutuksi ja huomaamattaan oli oppinut lajien tunnistamista ja niiden elintavoista paljon. Luonnon tutkailu tapahtui myös lintulaudan ja hirvien nuolukivien tai lintujen pönttöjen rakenteluna,verkkojen punontana tai perhojen sitomisena. Luonnon arvostaminen ja kunnioittamien on osa hyvän metsästäjän ajatusmaailmaa,suotavaa kyllä ihan jokaisen ihmisen miettiä asiaa.

Naisena ja äitinä oleminen on saanut tosiaan kritiikkiä jopa naisilta. Tosin nämä henkilöt ovat olleet tuiki tuntemattomia ja melko perustelematonta asiaa tai pelkkiä lausahduksia ”nainen joka tappaa!”. Paras kommentti oli kun tein juurikin tukkakoskelolle pesä laatikkoa,niin eräs nainen totesi vain että haluat varmaan vain tappaa sen ja nähdä suolenpätkiä. tämä tapahtui eräällä keskutelu palstalla johon tyhmänä mainitsin että käyn metsällä. silloin ei ole välttämättä tilaisuutta kertoa tällaiselle kommetoijalle metsästyksestä mitä se on ja vaikka oheen ihmisen luontosuhteesta,eettisestä metsästyksestä,riistan hoidosta… Eräkummina toivon että saan ajan kanssa käydä lasten ja nuoretn kanssa asioita läpi heidän ikätasolleen sopivalla tavalla. Esimerkiksi jjokamiehen oikeuksia ja erä taitoja.

Parikymppisenä kävin isän kanssa linnustamassa,mutta muutto opintojen vuoksi vei kauas,välillä Shanghaihin asti. Luonto kuitenkin pysyi aina mukana ja kiinnostus eläinten hyvinvointiin. Sen oli lapsena oppinut että metsästäjillä on kattavasti tietoa miten eri lajit Suomessa voivat ja mitä eläinten hyväksi voidaan tehdä. Tuossa plus kaksikymppisenä sain ammattitason opetusta pistooliammuntaan ja rynnäkkökivääri tuli tutuksi. Aseiden käsittelyn varmuus tulee vain tekemällä ja opettelemalla mielellään ammattilaisen kanssa. tapaturmiin kuitenkin on aina hyvä varautua ja ennalta ehkäisyyn,kuten suojalasit päähän!

 

Nyt on oma kiinnostus riistanhoitoon kasvanut huomattavasti erilaisten luonnon muutosten vuoksi ja miten ihmiset ovat vaikuttaneet eläimien elinympäristöihin. Metsästys on siis paljon muutakin kuin se että lähdetään haulikko olalla metsään tiettynä vuoden aikana ja ammutaan. Yleensä ottaen metsästävä henkilö on kiinnostunut siitä miten luonto voi ja miten se voisi voida paremmin. Metsästys ja riistanhoito kulkee tiiviisti käsi kädessä.

 

Monet metsästäjät tekevät paljon tarkeää työtä esim.lintukosteikkoja rakentamalla,metsän hoidolla ja sen monipuoleistamisella,viemällä pesintä pönttöjä linnuille joiden luontaisia pesimä koloja ei ole tai asettamalla hirville nuolukiviä/talviruokinta paikkoja tekemällä,laskennat joilla selvitetään kantoja joilla nähdään miten lajit maassamme voivat.

 

Myös sairaiden eläinten seuranta on tärkeää jotta saadaan tietoa onko jotain tauteja,loisia saapunut maahan ja mikä eläimiä tartuttaa. Vesistöjen huolehtimen on lintujenkin osalta tärkeää työtä,koska kalat,selkärangattomat,kasvusto ja linnut ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Metsästyksessä kiinnitetään nyyään huomio kestävään metsästykseen. Metsästäjät antavat myös suurriistavirka-apua ja esim.kolarissa loukkaantuneen hirven jäljityksessä. 

Ipana meillä on jo ennen syntymäänsä ollut mukana eri riistanhoidollisissa ja ympäristön huolto tehtävissä. Synnyttyään on ipana saanut tottua olemaan luonossa ja mukana metsällä nyt vanhempana. Mutta metsäsätys on minulle myös sitä ”omaa aikaa” ,siksi ipana ei normaalisti ole mukana. Itselleni tuo linnustus on edelleen ”se juttu”,osittain liittyy myös kiinnostukseen lintuja kohtaan muutenkin. Suur-riista ja pienet pedot ei niin paljon ole ottanut tuulta alleen. Villisika jahti puolestaan kuuluu omiin saalistettaviin juuri.

 

Silloin kun meillä ipana on mukana ollaan tutuilla maastoilla,toisen aikuisen kanssa,eikä mitään pitkiä aikoja. Kuluvana syksynä ipana on ollut kyyhkyjahdilla ja se riittää meillä tälläerää. Linnustettaessa on säät olleet sopivia,joten pukeutuminenkin ollut helpompaa,linnustus alueella turvallisuus ollut helppoa ylläpitää.  Ipanan kantorinkka on ollut hyvä paikka hänelle istua turvaliivi päällä ,kuulosuojat päässä toisen aikuisen kanssa kun ammutaan. Toki voisi hyvinkin olla mukana hirvijahdilla,mutta veikkaan että ipanan kärsivällisyys ei kestäsi. Ikää tullessa edetään sen mukaan mitä lapsi jaksaa ja mikä itsestä tuntuu toimivalta. Monilla tutuilla pienet ovat mukan olleen mm.pienpeto jahdissa.

Tärkeintä meillä on kasvattaa kiinnostusta luontoon ja eläimiin sekä siihen miten luonossa kuljetaan. Se että meillä metsästeään mielestäni opettaa pitkällä aikavälillä lapselle sitä miten luontoa voi hyödyntää ja miten sitä tulee kohdella,arvostaa,kunnioittaa ja suojella. Aseita Ipana on nähnyt ja päässyt niitä tutkimaan,vaikka ikää on vasta kaksi niin kaikki selitetään tarkasti. Mistä tapahtuu mitäkin ja mitä aseella tehdään. Kaikki riippuu näin aikuisen näkökulmasta siittä kuka siellä aseen toisessa päässä on,ei ase itsessään pahaa tee vaan käsi joka sitä kanttaa.

Se miten on vastannut ihmisille,aseen ”tyrkyttämisestä” lapselle on kiinnostava aihe. Eihän niitä aseita missään seinillä säilytetä ihmisten kodeissa (kuten leffoissa),vaan asekaapissa ja vain tarvittaessa otetaan huoltoon tai mukaan. Ja eikä niistä puhuta sen kummemin. Aseita on kokoajan puolestaan nähtävillä lehdissä,tv:ssä,netissä ja puheissa. Metsästettäessä aseella on selvä funkitio miksi se on mukana,tarkoituksena saada ruokaa joka on elänyt vapaana,omassa elinympäristössään,syöden sitä mitä sen kuuluukin. Tämä kun tehdään lapselle selväksi,eikä luoda mitään mystisiä ase verhoja asian ympärille auttaa osaltaan lapsen käsitystä aseista (minun mielestä). Esimerkisi pelit joissa tapetaan ihmisiä on omasta näkökulmastani paljon vaikeampi selittää lapselle;setä ryösti pankin ja ampui muita,pakenee autolla ja ampuu muita ja syy oli?… Siksipä niissä ikärajat ovatkin,mutta kuinka paljon todellisuudessa niitä noudatetaan,tai keskustellaan? Toivon että oma lapsi oppii tämän leikeissäänkin että ketään ei osoiteta aseella,edes leikissä. Itse olen todella jämäkkä tällaisten asioiden kanssa näin vanhempana,joka tekee työtä huumemaailman parissa.

Kiintoisia keskuteluja on tullut myös tietenkin ruuasta! Lihansyöjänä riista on eettisesti mielestäni hienoa saada pöytään,juuri edellä mainituista syistä. Myös itse kalastettu kala on mielekkäämpi kuin viljelty kala. On mukava tietää mistä kyseinen ruoka on tullut ja itse on saanut ulkoiluakin samalla. Tosin myönnettäköön että ipanan makuun ei ole ollut kala! se on aika jännä,koska vaikkapa kuha on melkoisen neutraali,mutta tyyppi sylkee pikku hipunkin pois. Puolestaan peura sekä hirvi,etenkin bataatti muusin kanssa lihapullan muodossa

ja  lintu keitot meillä uppoaa ipanaan erityisen hyvin. Riistan maku on kuitenkin erilainen kuin vaikkapa perus naudan ja eivät siitä kaikki aikuisetkaan pidä. Voimakas maku pikkulapsen suussa vaati meilläkin totuttelua,mutta jos kerran fetakin maistuu (vähän liiankin hyvin 😉 )niin miksipä ei nyt riistakin.kun hieman jaksaa nähdä vaivaa on tämä yksi lemppareista sorsa ruokana(kopiotu suoraan viinelehdestä) : SORSAA KERMAKASTIKKEESSA

 

Vahteran resepti

Ainekset

2 sorsaa
voita paistamiseen
2 salottisipulia
1 porkkana
pieni pala selleriä
2 rkl tomaattipyreetä
2 rkl vehnäjauhoja
3 rkl voita
20 g Aura Gold -juustoa
2 rkl mustaherukkahyytelöä
2 cl konjakkia
2 dl kermaa
mustapippuria
suolaa

Valmistusohje

Nypi kokonaisten sorsien pinnalta vielä mahdolliset sulat. Huuhdo lintujen sisus kylmällä vedellä ja kuivaa ne hyvin paperilla. Paahda sorsat pannussa vähässä voissa kauniin ruskeiksi. Mausta pippurilla ja suolalla.

Työnnä paistomittari rintafileen paksuimpaan kohtaan ja kypsennä sorsia 140-asteisessa uunissa, kunnes niiden sisälämpötila on 60 astetta. Peitä sorsat foliolla ja anna niiden vetäytyä noin 30 minuuttia. Irrota sorsista rintafileet ja jalkapaistit ja kääri lihat takaisin folioon. Murskaa sorsien luut pieneksi isolla veitsellä tai lintusaksilla. Kuori juurekset ja paloittele ne 2 cm:n kuutioiksi. Pane pataan juurekset, tomaattipyree ja paloitellut luut ja paahda niitä 200-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.

Siirrä juurekset ja luut kattilaan ja lisää vettä niin, että ainesten pinta peittyy. Älä kaada padassa olevaa rasvaa liemeen, sillä sorsan rasva, varsinkin villisorsan, on monesti erittäin härskiä ja se pilaa kastikkeen. Anna liemen kiehua hiljalleen noin 1 1/2 tuntia. Sulata voi TOISESSA kattilassa ja sekoita voisulaan vehnäjauhot. Siivilöi joukkoon juuresliemi sekoittaen ja anna kiehua hetki, kunnes kastike sakenee ja jauhot kypsyvät. Lisää juusto, hyytelö, konjakki ja kerma ja keitä vielä hetken aikaa. Mausta kastike pippurilla ja suolalla. Leikkaa rintalihat ohuiksi viipaleiksi, pane jalkapaistit sellaisinaan lautasille ja lisää kastiketta päälle. Lisäkkeiksi sorsalle sopivat hyvin haudutetut pekonipavut ja voissa paistetut puikulaperunat.

 

Tämän historiä pläjäyksen jälkeen ne kuolleet linnut noin etukäteis varoituksena 🙂

Lopuksi,näin historiaa rakastavana; Tiesitkö että se oli Karl Fazer joka toi maahan fasaanin? 1809 alkaen valtiopäivillä 1863-64  asioiden joukossa käsiteltiin ”metsästystä ja otuksen pyyntiä”,1865 ensimmäinen ja virallinen Suomalinen metsästysseura (Suomen metsästysyhdistys) ja erityisesti salametsästyksen kuriin saaminen tavoitteena, 1900 Suomen urheilulehdessä kirjoitettiin (suora lainaus): ”ihmisen vihan alaiseksi on julistettu ainoastaan sellaiset elukat,jotka toisia vainoovat,hätyyttävät tahi syövät. Kellä taas on rauhallinen mieli,hyvä sydän ja elää sovussa muun eläinkunnan kanssa,sille Suomen laki ojentaa lujan käsivartensa turvaksi”. Kovin on asiat muuttuneet näistä ajoista 🙂

Nyt ne pari kuvaa linnuista jotka päätyivät pöytään